sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Talvivarastot käyttöön NYT!

Moni tuskailee vielä keväällä ja jopa kesällä täysinäisten pakastimien ja kellareiden kanssa. Meillä on kyllä syöty marjoja, sieniä ja muita viime kesän ja syksyn tuotteita syksystä lähtien, mutta silti nyt on aika tyhjentää varastoja oikein urakalla.

Ihan kohta kun alkavat nousta ainakin nokkoset ja raparperit ja monivuotiset yrtit. Puutarhassa huomasin, että timjamit ja mintut siellä jo vihertävät viimeisten lumenrippeiden keskellä. Hyvä juttu, sillä kuivaamani timjamit ovat lopussa.

Marjoja olen nauttinut koko talven paitsi puurojen ja pannukakkujen päällä, myös eräänlaisena terveysruokana eli pirtelönä/smoothiena.

Otan pakastimesta karviaisia ja joko mustikkaa tai mustaherukkaa pari kourallista kannuun, lisäksi palan (pakastettua) inkivääriä. Makeudeksi lisään kokonaisen pienen tai puolikkaan ison banaanin, vähän nesteeksi maustamatonta jogurttia ja sitten surautan kaikki sekaisin sauvasekoittimella.

Joskus sekaan on mennyt myös kuivattua nokkosta, lehtikaalia, salaattia tai muuta vihreää kuten nyt keväämmällä herneenversoja. Ja jos haluaa kuitata pirtelöllä lounaan, voi mukaan lisätä joko Viipurilaisen Kotileipomon Puhtikauraa tai Vääksyn Myllyn kaurahiutaleita.

Eilen söimme punaisia karviaisia ja mustikoita myös hyvin pikaisesti inspiroituna jälkiruokana. Heitin jäiset marjat kuusenkerkkäsiirapin lopun sekaan maustumaan ja tarjosin Camembert-valkohomejuuston kanssa. Upea makuyhdistelmä! Ja kohtahan pääsee taas keittämään myös uutta siirappia.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Naapurikaupungin ruokaelämyksiä

Ruoasta kirjoittavana saan joskus kiinnostavia kutsuja. Tänään pääsin kirjanjulkistustilaisuuteen, jossa Lahden kaupunki esitteli tuoreen kuvateoksen Lahti lasissa ja lautasella. Nimensä mukaisesti teos esittelee parhaita makuelämyksiä, jotka liittyvät tiiviisti Lahden historiaan, maantietoon, kulttuuriin ja yrittäjyyteen.

Nykyisin ruoka- ja kulttuuribloggaajana profiloitunut Heikki Hakala on nostanut teoksessa esiin muutaman perusasian, joista Lahdessa ja ympäristökunnissakin kannattaisi olla nykyistäkin ylpeämpiä: puhtaan pohjaveden, Vesijärven ja Päijänteen kalat sekä ympäröivän maaseudun viljan, joka tuottaa raaka-ainetta niin myllyille, leipomoille, mallastamoille kuin panimoillekin.

Alkuosa kirjasta keskittyy kertomaan näistä asioista yleisesti kokeneen lehtimiehen aseilla. Hakala tuntee pitkäaikaisen kotikaupunkinsa monelta kantilta, vaikkapa oluenpanon historian ja viljaklusterin synnyn näkökulmista.

Hän on myös kulinaristi, joka on ehtinyt sekä ihastua että pettyä lukuisissa Lahden ja ympäristön ruokapaikoissa.

Varsinaisia ravintolaesittelyjä kirjassa on vähän, mutta valittujen ruoka- ja juomapaikkojen lista on varmasti perusteltu. Julkistamistilaisuus järjestettiin Bistro Popotissa, joka on viime vuoden Vuoden ravintolan, Rouxin, pikkusisko. Muita mainittuja ovat mm. Teerenpeli-perheen ravintolat ja aina ja ikuisesti listoilla pysyvä Seurahuone - nykyisin tosin Trattoria. Uusista ilmiöistä oli nostettu esiin mm. Bus Burger.

Yksi puute tosin ihmetytti kirjan kuvituksen perusteella: ravintolaosion aloituskuvassa näkyvästä Mukkulan kartanosta ei sanota sanaakaan, vaikka sen tilausravintolassa tarjotaan paikallista Vellamo-lähiruokamenuakin.

Ja reseptejä, niitä on vain muutama, mutta takuuvarmasti testattuja. Hakala on ensin maistellut ravintoloiden annoksia, sitten kysynyt reseptin ja lopuksi vielä muokannut sen kotikeittiössä valmistettavaksi. Suosittelen ehdottomasti Taivaanrannan paistettua maksaa.

Kirjan kuvat ovat kaupungin oman valokuvaajan Lassi Häkkisen käsialaa ja täydentävät sopivasti kertovaa otetta. Pääasia eivät ole ruokakuvat - nekin ihan kelpoja - vaan se, mistä vesi tai kalaa tulee, missä leipää paistetaan ja millainen tunnelma lahtelaisissa ravintoloissa tai kesäterassilla on. Aurinkoinen ja arkisen iloinen, sanoisin. Tätä alleviivaa sekin, että Hakala kutsuu Lahtea lounasravintoloiden kaupungiksi, jossa iltaravintoloissa käydään vain erikoistilaisuuksissa.

Kehut vielä kirjan graafikolle Jalo Toiviolle, joka on esimerkiksi uskaltanut valita juoma- ja ruokakirjan kanteen pilkkijän, joka näyttää nauttivan enemmän auringosta kuin olemattomasta saaliista.

Lahden kaupunki on teettänyt Lahti lasissa ja lautasella -teosta tuhannen kappaleen painoksen lahjoitettavaksi vieraille ja yhteistyökumppaneille. Tavallinen lukija saa sen käsiinsä kirjastosta myöhemmin keväällä.
Jalo Toivio (vas.), Lassi Häkkinen ja Heikki Hakala

lauantai 4. helmikuuta 2017

Pohja tekee pizzan

Aika harvoin tekee mieli pizzaa (tai suomeksi pitsaa), mutta tänään oli hyvä syy ryhtyä paistohommiin. Viikon ruoista jäi pohjat Järki Särki -purkillisesta ja omista öljytateista, pätkät hevos- ja tryffelisalamia sekä aika monta juustonloppua ja -kantaa.

Niinpä käväisin pari päivää sitten ostamassa Vääksyn Myllyn 00-jauhoa ja sekoitin eilen pizzataikinan nousemaan. Kaksi oleellista asiaa taikinassa nimittäin ovat oikeat jauhot ja pitkä nostatusaika.

Käytin taikinaan ystäväni Lia Gasbarran helppoa reseptiä, jonka hän muokkasi italialaisista resepteistä kirjaamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella varten.

Taikinaan tulee 1 kg erikoisvehnäjauhoja (tai hienoja ja proteiinipitoisia 00-jauhoja), 7 g kuivahiivaa, 1 rkl suolaa, 1 rkl ekstraneitsytoliiviöljyä ja n. 6,5 dl vettä. (Minä tein kahdelle hengelle vain puolikkaan annoksen ja siitäkin jäi puolet yli, joten nyt kokeilen sitten myös taikinan pakastamista ja käyttämistä myöhemmin. )

Ainekset vain sekoitetaan hyvin ja laitetaan jääkaappiin nousemaan vuorokaudeksi tai ainakin 18 tunniksi. Taikina otetaan huoneenlämpöön tunti ennen pizzan valmistusta. Sitä vaivataan sen verran, että taikinasta saa helposti palloja, jotka kaulitaan pizzapohjiksi.

Aitoa italialaista pizzaa ei mätetä täyteen eikä siihen käytetä kuin korkeintaan neljää ainesosaa. Ratkaisin asian niin, että jaoin pizzapohjat sektoreihin, jossa kussakin oli tuo max neljä makua.

Yhdellä sektorilla oli valkosipulista ja yrttistä tomaattikastiketta ja särkipaloja, toisella öljytatteja ja juustoa, kolmannella tomaattikastiketta, juustoja ja salaminpaloja. Tosin mies halusi omaan pizzaansa paljon juustoa kaikkiin sektoreihin, minkä toki hänelle soin. Öljyä en enää lisännyt, sillä sitä oli paljon säilykkeissä.

Kun pizzan paistaa sähköuunissa, uuni pitää lämmittää mahdollisimman kuumaksi eli 250-300-asteiseksi, jolloin paistoaika on 8-10 minuuttia. Onnistui oikein hyvin: pizzoista tuli sekä rapeita että meheviä.

Ja kun kerran uunin lämmitin, paistoin jälkiruoaksi vielä mustikkakukon.

Taikinaan tulee 125 g voita, 0,5 dl sokeria, 2-2,5 dl ruisjauhoja ja 0,5 tl leivinjauhetta. Voi ja sokeri vatkataan, lisätään jauhot, pannaan taikina puoleksi tunniksi jääkaappin lepäämään.

Täytteeksi sekoitetaan n. 3dl mustikoita ja 0,75-1 dl sokeria ja 1 rkl perunajauhoa (tai 0,75 dl hillosokeria). Taikinasta muotoillaan reunallinen pohja ja kansi, joiden sisään laitetaan mustikkaseos, paistetaan 200 asteessa noin puoli tuntia. Tarjotaan hieman jäähtyneenä vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Sienipiirakkaa, kuljeskelua ja mietiskelyä

Kovin usein mietimme, mitä viikonloppuna tekisimme. Olemme puolison kanssa molemmat kovia puuhaamaan, joten pelkkä lepäily ei välttämättä tunnu hyvältä suunnitelmalta. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, ettei vapaapäivinä oikeasti huvittaisi tai jaksaisi tarttua ainakaan mihinkään ennalta suunniteltuun.

Tämä viikonloppu oli omalta kohdaltani vieläpä lyhennetty, sillä olin launtaina Lahdessa opettamassa kirjoittamista koko valoisan ajan. Niinpä mies lähti huvilalle jo aamulla autolla ja kävi hakemassa minut iltapäivällä vähän ennen neljää bussilta Kalkkisten tienhaarasta. Hän sai sitten tehdä verstaassaan puolisalaisia hommia, joiden tuloksia aika ajoin ilmestyy kotiin ja lahjoiksi.

Halusimme syödä yhdessä, joten olin ennalta valmistellut sipulikeiton ja neuvonut hauduttelemaan sitä pitkin päivää. Keittopata olikin ollut puuhellan päällä koko päivän, mutta ilmeisesti hieman sivussa, koska nestettä oli edelleen liikaa eikä maku täysin tiivistynyt. Lopputulos oli sellainen 8½, mikä harmitti enemmän puolisoa kuin minua - minusta on aina ihanaa tulla valmiiseen pöytään. Ja tulipa testattua Suomen juhlavuoden punaviini (Wine Gallery Suomi Finland 100 Bordeaux Rouge), joka on ihan juomakelpoista.

Kun sipulikeittoa jäi, päätin käyttää sakeat osat eli pohjalle jääneen sipulimössön seuraavan päivän sienipiirakkaan. Tai itse asiassa oivallus tuli pettyneeltä puolisolta, joka ei kuitenkaan halua heittää ruokaa hukkaan. Hyvä oivallus olikin, sillä eipä tarvinnut pilkkoa sipuleita erikseen piirakkaan varten eikä juuri maustaakaan, olihan keitossa jo timjamia, sieniliemijauhetta, lipstikkasuolaa, mustapippuria ja vähän viiniäkin.

Sienipiirakkani oli muutenkin helppo malli, tässä ainekset:
Pakasteena ostettu ruis-perunataikina, n. 1 dl haudutettua sipulimössöä + ½ dl lientä, 2 dl kermaa, 2 kananmunaa, n. ½ dl kuivattuja mustatorvisieniä, n. 1 dl kuivattuja herkkutatteja, 1 parsakaali, vajaa 1 dl parmesaaniraastetta (jota minulla on usein pakastimessa, koska raastan kaikki juustonkannikat tarkasti talteen).

Lämmitin sipulikeiton liemen ja mössön ja murustin sekaan kuivatut sienet, jätin jäähtymään. Lisäksin seokseen kerman ja kananmunat, sekoitin tasaiseksi. Levitin valmistaikinan sormin voidellun vuoan pohjalle ja pilkoin parsakaalin nupuiksi taikinan päälle. Kaadoin sieni-sipuli-kerma-munamössön taikinan ja kaalien päälle ja ripottelin juustoraasteen pinnalle. Paistoin uunissa 200 asteessa n. 40 minuuttia. Annoin jäähtyä kymmenisen minuuttia, minä aikana piirakka hyytyi lopullisesti.

Piirakan oheen tein pikaisen hedelmäisen salaatin eli pilkoin yhden päärynän ja persimonin, lisäsin kirsikkatomaatteja ja saksanpähkinöitä ja toin pöytään sinihomejuuston, jota mies mielellään lisää salaattiin.

Nopea ja helppo ruoanlaitto olikin ainoa varsinainen puuha, johon halusin tarttua. Aamupäivällä nautiskelin tunnin verran kylällä kuljeskelusta ja valokuvaamisesta. Iltapäivällä ruoan jälkeen ensin tiskasin (mies tiskasi eilisen ja aamupalan tiskit) ja lueskelin Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, joka imikin mukaansa. Lepo tekee joskus oikein hyvää!



lauantai 31. joulukuuta 2016

Blininpaistajan valurautapannut kuntoon

Mies ja minä käytämme valurautapannuja etenkin blinien paistoon. Jokin aika sitten huomasimme, että nyt ei paistaminen enää onnistu, taikina tarttuu kiinni. Piti ottaa haltuun rasvapoltto. Puoliso teki pikapolton ensin rypsiöljyllä ja ehtikin ihastua, miten hyvin blininpaisto onnistui. Ilo oli lyhytaikainen, vain kaksi satsia onnistui.

Oli tutustuttava aihepiiriin paremmin (netissä tietysti). Useimpien ohjeiden mukaan ainoa oikea rasva on sianihra, ja lieden pitää olla tosi kuuma, jotta rasva imeytyy pannuun, palaa kiinni raudan pintaan ja muodostaa tarttumattoman pinnan. Niinpä keräsimme kaikki omistamamme valurautapannut Pulkkilanharjulta ja Kalkkisista ja päätimme tehdä polton huvilan puuhellalla.

Vielä piti hankkia oikeaa rasvaa. Onneksi nykyään on olemassa sellainen hyöydyke kuin Muurikka-rasva, jossa siinäkin ihra on pääosassa. Ostimme pari rasvatuubia Lampisen kaupasta ja lähdimme lämmittämään hellaa.

Ihan hyvä idea muuten, mutta homma olisi kannattanut tehdä huvilaviikonlopun päätteeksi, ei perjantain aamupäivän ensimmäisenä työnä. Rasvan käry oli vahva, joten oli pakko ensin sulkea ovet muihin huoneisiin sekä hajun että palohälytinten vuoksi. Koko ajan piti vahtia, ettei vain rasva mistään kohtaa pääse leimahtamaan liekkeihin. Pari tuntia siinä puuhasin, sen jälkeen rasva oli mielestäni imeytynyt ja muodostanut tumman pinnan. Sitten olikin pakko ensin tuulettaa ja sitten lähteä käymään Pulkkilanharjulla suihkussa ja vaihtamassa vaatteita, jotta voisimme jatkaa oleskelua huvilalla.

Tänään päätin kokeilla käsiteltyä lettupannua ja paistaa siinä peruna-juusto-purjo-lettuja. Raastoin pari gouda-juuston kantaa, kolme raakaa perunaa ja siivutin ohueksi muutaman sentin purjonvartta. Lisäsin yhden munan, kuivattua kirveliä, mustapippuria ja hieman suolaa (juustoissa on suolaa) ja sekoitin. Paistoin seoksesta lettuja tai ehkä pikemmin pihvejä painelemalla seosta voideltuihin lettupannun aukkoihin. Hyvin toimi: raaka peruna liimautui juuston kanssa tiiviiksi kakkaraksi, mutta ei tarttunut pannuun. Peruna myös ehti kypsyä, kun malttoi painella seosta tiukasti kuumaa pannua vasten.

Toivotaan nyt, että pannut kestävät tarttumattomina vähän useammankin paistokerran. Valurautapannu on ehdoton suosikkini etenkin pienessä koossa, jolloin sitä jaksaa nostella. Kalkkisista löysimme myös edellisen omistajan jäljiltä täydellisen Tarte Tatin -pannun eli korkeareunaisen ja metallikahvaisen astian, jonka voi paistamisen jälkeen panna uuniin. Menee sekin jälkiruoka kokeiluun viimeistään seuraavan omenasesongin aikaan.

Ihan pelkkiä peruna-juustopihvejä emme tänään, uudenvuodenaattona, syö. Pöydässä on mm. sienisalaattia, sukulaisten valmistamaa ihanaa kalasäilykettä, tryffelisalamia ja erilaisia etikkasäilykkeitä. Hyvää uutta vuotta kaikille!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joululimppua ja karjalanpiirakoita

En ole mikään makean leipoja, joten meidän joulumme makeista selvitään suklaalla ja sopivilla jälkiruoilla. Piparkakkutaideprojekteja en laske tähän mukaan, sillä niitä ei ole tehty syötäväksi. Kuvan piparkakkutalo ei tällä kertaa kuitenkaan ole puolison tai minun käsialaa muuten kuin alkuperäisten kaavojen osalta - miniä teki sen tukijoukkoineen työpaikkansa iloksi.

Kuvan karjalanpiirakoista kerron hieman lisää tämän merkinnän lopussa.

Leipä sen sijaan on tärkeä asia, meillä jo pitkään hieman makea jouluinen perunalimppu. Mihinkään oman karjalaisen sukuni tai perheen perinteeseen resepti ei liity, sillä makea limppu taitaa olla pikemmin läntinen kuin itäinen ruoka. Löysin vain hyvän reseptin Kotiliedestä 1990-luvun alkupuolella ja aloin leipoa.

Pidän imelletystä perunalimpusta useistakin syistä, yksi tärkeimmistä on sen pitkä nostatusaika eli edellisenä päivänä tehty juuri, minkä vuoksi leipään tarvitaan vain vähän hiivaa. Taitavimmat varmaan tekisivät leivän kokonaan juureen, mutta tässäkin versiossa hiivan maku ja turvottava ominaisuus häviävät mielestäni kokonaan.

Hyvää on myös se, että leivässä on yli kolminkertaisesti ruisjauhoja suhteessa vehnäjauhoihin, mutta silti se sopii tällaiselle ihmiselle, jonka vatsa ei oikein kestä hyvin happamia ruisleipiä.

Leipä myös säilyy hyvin, ja itse asiassa sitä on helpointa leikata muutaman päivän vanhana, jolloin se on sopivasti tiivistynyt. Ja koska leipä säilyy, sitä voi viedä lahjaksi leipomista seuraavalla viikolla ja luvata vielä ainakin viikon säilymisaikaa. (Puolison mielestä tosin tuore leipä on aina parempaa, on se mitä lajia tahansa.) Leivoin tämän vuoden limput viime viikonloppuna ja aion tarjota jääkaapissa säilytettyä leipää huomenna jouluaaton pöydässä.

Maku on tietenkin tärkein asia, ja sehän syntyy perunasta, maltaista, hyvistä Vääksyn Myllyn jauhoista ja mausteista. Tumma ja hieman makea leipä sopii erittäin hyvin joulun kalojen, rosollin, maksapasteijoiden ja erilaisten juustojen kanssa.


Ja tässä vielä joululimpun resepti, jossa päivän 1 ja 2 ainesosat on lueteltu erikseen.

Päivä 1: 
1,5 kg perunoita
400 g ruisjauhoja
250 g kaljamaltaita
1,5 l perunoiden keitinlientä
25 g hiivaa tai 100 g hapanleipätaikinaa


Päivä 2:
1 rkl pomeranssinkuorta
0,5 rkl kuminoita
3 tl suolaa
2,5 dl siirappia
25 g hiivaa ja tilkka vettä
1,5 kg ruisjauhoja
noin 0,5 kg vehnäjauhoja
voiteluun kaljaa tai siirappia

1. Tee juuri päivää ennen leipomista. Kuori perunat ja keitä ne kypsiksi, mutta älä lisää keitinveteen suolaa, koska se hidastaa imeltymistä. Survo perunat kuumina soseeksi. Kaada soseeseen puolet keitinvedestä, 200 g ruisjauhoja ja 125 g maltaita.. Sekoita ja peitä taikina, jätä ilmeltymään lämpimään paikkaan noin tunniksi.
Lisää loput keitinvedestä kuumana sekä loput ruisjauhot ja maltaat parissa erässä, sekoita pari kertaa tunnin välein. Jäähdytä juurta sen verran (noin 38-asteiseksi), että voit lisätä hiivan tai hapanleipäjuuren. Peitä astia liinalla tai kannella ja siirrä yöksi 15-18-asteeseen.

2. Lisää seuraavana päivänä kuplivaan juureet mausteet, loppu hiiva vesitilkkaan liuotettuna ja jauhot. Alusta taikina kiinteäksi. Annan taikinan kohota kaksinkertaiseksi. Leivo taikinasta koosta riippuen 5-8 limppua, kohota liinan alla. Pistele ja paista 180 asteessa noin tunnin ajan. Sivele leipiä kypsymisen loppupuolella oluella, kaljalla tai siirappivedellä.

Omia havaintoja leipomisesta: paistoaika pitää aika hyvin paikkansa, mutta parhaiten kypsyyden pystyy toteamaan koputtamalla leipää pohjasta: kypsän leivän pohja kumisee. Paistaminen on onnistunut hyvin myös niin, että tavallisessa uunissa on pari limppua ja kiertoilmauunissa neljä leipää kerrallaan. Tämän vuoden limppuihin taisi tulla ihan pikkuisen liikaa jauhoja, koska ne halkeilivat. Maku on kuitenkin kohdallaan.

Pari viikkoa sitten pääsin muuten ensimmäistä kertaa rypyttämään tattarijauhotaikinasta tehtyjä karjalanpiirakoita, joista tuli aivan uskomattoman hyviä. Niitäkin on huomenna joulupöydässämme, sillä miniä laittoi osan piirakoista pakastimeen ja tuo mukanaan. Gluteenitonta reseptiä en osaa kertoa, sillä olin mukana vain apulaisena, mutta aion kyllä vielä jossain vaiheessa kysyä sen.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Särki-illan kalaherkkuja

Puoliso ja minä osallistuimme Vesijärvisäätiön särkikurssille keskiviikkona Asikkalan kirkonkylässä toimivan Koulutuskeskus Salpauksen kalankäsittelyluokassa. Iltaa veti kala-asiantuntija Ilkka Vesikko, joka toi mukanaan luokkaan kylmälaatikollisen samana päivänä Vesijärvestä nostettuja särkiä ja ohjevihot täynnä kalaruokaohjeita.

Ilta kuitenkin alkoi kalankäsittelyosuudella, mikä olikin mielestäni parasta antia. Ensin saimme kätevät suomustus- ja perkausohjeet särkimassaan meneville kaloille, seuraavaksi tekniikkaohjeet irrottaa selkäfileet kalasta särkitartaria varten.

Suomustukseen käytettiin lusikkaa, perkaamiseen saksia ja fileointiin kokoteräksistä juuresveistä, joka kuulemma on hygieeninen ja taipumattomana paras juuri tämän tyyliseen fileointiin.

Olen perannut kaloja jonkin verran viimeisen vuoden aikana (ja sitä ennen satunnaisesti koko aikuisikäni), mutta niin vain oli jäänyt oppimatta yksi perusasia: kalan suoli pitää tyhjentää ensimmäiseksi. Suomustus lusikallakin sujui paremmin kuin aiemmat yritelmäni. Kalan aukaisu ja tyhjennys sujui enemmän rutiinilla.

Selkäfilejuttu sen sijaan oli ihan uusi. Ideana on tehdä ensin viilto niskasta alas puoliväliin kylkeä, sen jälkeen toinen viilto (vain kevyt, jolla rikotaan nahka) kyljen puoliväliä pitkin kohti pyrstöä kylkiruotojen päättymäkohtaan ja siitä alas vatsapuolelle. Lopuksi veitsi sisään selkäpuolelta niin, että se kulkee fileen ja kylkiruotojen välissä koko matkan pyrstöön asti. Sama tietysti molemmille puolille kalaa.

Mukana tulevan nahan saa pois tunkemalla peukalon keskeltä filettä lihan läpi ja ujuttamalla sen jälkeen peukalolla nahan irti. Aika hyvin onnistui, ainoastaan pari kertaa katkesi. Tuloksena oli ruskeita särkifileitä.

Kun raakaa kalaa aiottiin käyttää, kysyin, voiko todellakin järvikalaa syödä turvallisesti raakana. Kuulemma särkeä voi, suurin mutta varsin epätodennäköinen lapamatovaara on hauen kanssa.

Ilkka Vesikon ohjeen mukaan tartariin menevät fileet suolattiin ja rosepippuroitiin aika vahvasti ja lisättiin hunajaa, minkä jälkeen fileet siirrettiin jääkaappiin tekeytymään. Sillä aikaa valmistettiin särkimassa paistettavia kalaraksuja varten. Homma aloitettiin jauhamalla kalat lihamyllyssä ja sen jälkeen lisäämällä mausteita ja mm. kananmunaa ja kookoskermaa.

Ihan ok innovaatio, josta syntyi hyvämakuista naposteltavaa. En ehkä innostu käryttävästä paistamisesta kotonani. Haisimme kaikki paistetulta kalalta, sillä jostain syystä järjestäjät eivät saaneet imureita päälle.

Särkitartar sen sijaan on kiinnostava resepti, etenkin jos sitä ei suolaa niin vahvasti, kuin meille kävi. Jääkaappivaiheen jälkeen fileet vielä pilkottiin ja sekaan lisättiin ruohosipulia, ranskankermaa, sitruunamehua ja tilliä. Lopuksi massa aseteltiin saaristolaisleivän päälle ja nautittiin.

Pahoittelen, etten saanut kunnon kuvaa valmiista särkitartarista leivän päällä, sillä uusi kamerani oli käytössä ensimmäistä päivää, enkä osannut säätää valotusta ja tarkkuutta oikein pimeässä ruokailutilassa.

Katiskamme on nyt ollut kuivalla maalla ehkä kuukauden, mutta täytynee ujuttaa se sulan reunasta jään alle.

Kyllä me olemme aiemminkin särjet ja pikkuahvenet käyttäneet, mutta ainahan hommaan saa lisäpotkua tällaisissa tilaisuuksissa. Hienoa, että niitä järjestetään!