maanantai 17. huhtikuuta 2017

Parasta caffè lattea puuhellalla

Ystävät tietävät jo, ettei meillä saa suodatinkahvia. Join uutistoimittajavuosina niin paljon kitkerää kahvia, että sekä vatsa että makuhermot saivat tarpeekseen. Kylässä saatan ottaa kupposen, ja välillä se maistuu ihan hyvältä, kahvilassa sen sijaan en erehdy. Olen mieluummin ilman.

Olen jo reippaasti toistakymmentä vuotta keittänyt espressoa mutteripannuilla, joita talouteen on kertynyt useita, ensimmäinen Italian Calabriasta. Onhan niitä ollut myynnissä Suomessakin jo pitkään ihan tavallisissa marketeissa.

Viimein sain hankittua mutteripannun myös Kalkkisten huvilalle, kun näin sellaisen Lauran kaupassa Vääksyssä. Espressokahvikahvipaketin säilyttämiseen sopiva peltipurkki on matkamuisto vuosien takaa Venetsiasta. Pieniä kuppejakin olisi, mutta useimmiten juon maitokahvia isommista.

Ja vasta täällä huvilalla ymmärsin, että hellahan on aivan ihanteellinen myös maidon lämmittämiseen ja vaahdottamiseen, kun haluaa tehdä cappuccinoa tai caffè lattea. Maitokattilan vispilöineen kun voi sijoittaa hellan hieman lämpimälle reunalle, jolloin maito ei pala pohjaan helposti. Vispattu ja vaahdotettu lämmin maito maistuu valtavan paljon paremmalta kuin mikroaaltouunissa lämmitetty!

Miksi espresso tai siitä tehty maitokahvi sitten on parempaa kuin suodatinkahvi? Tummapaahtoinen ja "vahva" kahvi on käsittääkseni useammankin tietolähteen perusteella terveellisempää vatsalle kuin suomalaisten suosima vaaleapaahtoinen ja hapan suodatinkahvi (täällä yksi artikkeli.) Suodatinkahveissakin tosin on vaihtoehtoja, mutta niitä pitäisi sitten osata kysyä.

Vahvaahan oikea espresso on, mutta sitä ei juodakaan puolen litran mukeista. Jos pyytää Italiassa vain kahvia, saa eteensä pienen espressokupin ja ehkä sokeria. Maitokahvit pitää erikseen pyytää, ja niitähän pitäisi juoda vain aamupäivisin. Tässä suhteessa en ole snobi vaan juon ja tarjoilen sekä caffè lattea että cappuccinoa myös lounaan jälkeen.

Siinä suhteessa olen kuitenkin tiukkapipo, että toivoisin kahvilanomistajien opettelevan kirjoittamaan juomien nimet oikein, koska italiaa osaavat "kuulevat" väärät kirjoitusasut. Cappuccinossa on kaksi p- ja c-kirjainta. Caffè lattessa on tuo aksentti. Niin, ja "latte" on suomeksi maito, joten jos sitä pyytää kahvilassa Italiassa, saa pelkkää kuumaa maitoa. Tämän olen oppinut ihan kantapään kautta.

Ai niin, vielä yksi asia! Kannattaa säästää kahvinpurut ja yli jäänyt, jäähtynyt, kahvijuoma ja kaataa se lannoitteeksi kasvimaalle. Olen myös jo vuosikausia hoitanut suurta kiinanruusuani kahvilla, hyvin on kukoistanut.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kiinalaisia mykyjä gluteenittomana versiona

Lupasin siskon tuleville syntymäpäiville kiinalaista ruokaa enkä tietenkään tyytynyt helpoimpaan vaihtoehtoon. Tarkoitus on valmistaa kiinalaisia nyyttejä, dumplingeja, mykyjä (kiinaksi jiaozi) gluteenittomana versiona, sillä sekä päivänsankari että muutama muu sukulainen kärsii keliakiasta. Useimmitenhan nyyteissä käytetään vehnätaikinaa.

Ruokalajia piti tietenkin kokeilla ensin kotona, jotta ensi viikonloppuna on edes pieni mahdollisuus saada kelvollista ruokaa reilulle parillekymmenelle ihmiselle. Onneksi siellä on tarjolla muutakin...

Apuun tuli tytär, joka hänkin noudattaa gluteenitonta ruokavaliota. Hän etsi amerikkalaisen ohjeen, jonka neljän hengen taikinaan käytetään 2,4 dl tapiokatärkkelystä, 2,4 dl riisijauhoja, 2 tl ksantaanikumia, 3 rkl oliiviöljyä ja 12-15 rkl kylmää vettä. Tuo vesimäärä on mainittu hieman epämääräisesti, koska taikinan pitää käsissä tuntua jämäkältä mutta ei kuivalta - vettä siis lisätään tarpeen mukaan.

Mitat on käännetty amerikkalaisista kupeista (cup) ja sovellettu sikäläisiä teelusikan ja ruokalusikan kokoja, jotka ilmeisesti ovat vähän isompia. Itse asiassa käytin joskus lahjaksi saamaani mittasarjaa, joka on aina tuntunut hieman omituiselta. Uskon löytäneeni suunnilleen oikeat mitat.

Ensin sekoitetaan kuivat aineet, minkä jälkeen lisätään öljy ja lopuksi vettä lusikallinen kerrallaan. Kun taikina tuntuu hyvältä, se kääritään muoviin tai märkään pyyhkeeseen ja jätetään odottamaan täytteen valmistamista.

Me teimme täysin kasvisversion täytteestä, johon tuli munakoisoa, kevätsipulia, pinaattikiinankaalia (pak choi), inkivääriä, porkkanaa, valkosipulia, kuivattuja suppilovahveroita ja mausteita (soijakastike, valkopippuri, sherry, seesamiöljy, suola). Kiinassa olen tehnyt täytteen lähes samoista vihanneksista (ilman munakoisoa) ja possunpaistista, jota taas emme koskaan käytä kotioloissa.

Kotitäytteemme oli huomattavan maukas mutta turhan irtonainen, sillä siitä puuttui lihan sitova ominaisuus. Varsinaiseen juhlaan aionkin tehdä yhden satsin broilerinlihalla, sienillä ja vihanneksilla ja kasvisversion, johon tulee joko tofua tai nyhtökauraa sitovaksi aineeksi. Myös kananmunaa voi käyttää, jos kasvissyöjät eivät ole täysvegaaneja.

Mykyjen vaikein osa on leipomisosuus. Ideana on kaulia pienistä palleroista mahdollisimman ohut kuori, joka kuitenkin säilyy ehjänä myös täyttämisen ja kiinni rypyttämisen aikana. Sen opin, että kaulitut taikinakuoret on syytä pistää märän pyyhkeen alle odottamaan täyttämistä, muuten ne kuivuvat ja hajoavat - etenkin nämä gluteenittomat versiot.  

Pyöreä taikinapala otetaan täytettäessä kämmenelle ja lusikoidaan täytettä sen toiselle puoliskolle. Tyhjä puoli käännetään päälle ja reunat rypytetään yhteen toisen käden peukalolla ja etu- ja keskisormella. Ainakin gluteenittoman mykyn rypytyksessä on hyvä välillä kostuttaa sormia vedessä, jotta taikina liimaantuu kunnolla. 
Helpoin tapa kypsentää nyytit on laittaa ne bambuisen höyrykeittimen ritilälle höyrystymään noin kymmeneksi minuutiksi. Jos mykyt pysyvät varmasti kasassa, ne voi myös keittää vedessä. Valmiin dumplingin taikina muuttuu höyryssä läpikuultavaksi. Nyytit tarjoillaan lämpiminä soijakastikkeen (jota saa myös gluteenittomana), viinietikan ja/tai chiliöljyn kanssa. Me vähän oikaisimme ja toimme pöytään myös makeaa chilikastiketta.

Kuvissa näkyvä kirjan aukeama kuuluu kirjaamme Suomalaisia sieniruokia kiinalaisella otteella. Siinä kerrotaan perinteinen mykyjen resepti. Neljän hengen taikinaan tulee 200 g vehnäjauhoja, hyppysellinen suolaa ja 11 rkl (n. 1,6 dl) vettä.

Kerron kirjassa myös, että kiinalaiset valmistavat mykyjä usein juhlapyhinä isolla porukalla, jossa jokaiselle riittää tehtävää "liukuhihnalla". Ja lopuksi tietenkin syödään yhdessä. Chi ba! Hyvää ruokahalua!

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Talvivarastot käyttöön NYT!

Moni tuskailee vielä keväällä ja jopa kesällä täysinäisten pakastimien ja kellareiden kanssa. Meillä on kyllä syöty marjoja, sieniä ja muita viime kesän ja syksyn tuotteita syksystä lähtien, mutta silti nyt on aika tyhjentää varastoja oikein urakalla.

Ihan kohta kun alkavat nousta ainakin nokkoset ja raparperit ja monivuotiset yrtit. Puutarhassa huomasin, että timjamit ja mintut siellä jo vihertävät viimeisten lumenrippeiden keskellä. Hyvä juttu, sillä kuivaamani timjamit ovat lopussa.

Marjoja olen nauttinut koko talven paitsi puurojen ja pannukakkujen päällä, myös eräänlaisena terveysruokana eli pirtelönä/smoothiena.

Otan pakastimesta karviaisia ja joko mustikkaa tai mustaherukkaa pari kourallista kannuun, lisäksi palan (pakastettua) inkivääriä. Makeudeksi lisään kokonaisen pienen tai puolikkaan ison banaanin, vähän nesteeksi maustamatonta jogurttia ja sitten surautan kaikki sekaisin sauvasekoittimella.

Joskus sekaan on mennyt myös kuivattua nokkosta, lehtikaalia, salaattia tai muuta vihreää kuten nyt keväämmällä herneenversoja. Ja jos haluaa kuitata pirtelöllä lounaan, voi mukaan lisätä joko Viipurilaisen Kotileipomon Puhtikauraa tai Vääksyn Myllyn kaurahiutaleita.

Eilen söimme punaisia karviaisia ja mustikoita myös hyvin pikaisesti inspiroituna jälkiruokana. Heitin jäiset marjat kuusenkerkkäsiirapin lopun sekaan maustumaan ja tarjosin Camembert-valkohomejuuston kanssa. Upea makuyhdistelmä! Ja kohtahan pääsee taas keittämään myös uutta siirappia.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Naapurikaupungin ruokaelämyksiä

Ruoasta kirjoittavana saan joskus kiinnostavia kutsuja. Tänään pääsin kirjanjulkistustilaisuuteen, jossa Lahden kaupunki esitteli tuoreen kuvateoksen Lahti lasissa ja lautasella. Nimensä mukaisesti teos esittelee parhaita makuelämyksiä, jotka liittyvät tiiviisti Lahden historiaan, maantietoon, kulttuuriin ja yrittäjyyteen.

Nykyisin ruoka- ja kulttuuribloggaajana profiloitunut Heikki Hakala on nostanut teoksessa esiin muutaman perusasian, joista Lahdessa ja ympäristökunnissakin kannattaisi olla nykyistäkin ylpeämpiä: puhtaan pohjaveden, Vesijärven ja Päijänteen kalat sekä ympäröivän maaseudun viljan, joka tuottaa raaka-ainetta niin myllyille, leipomoille, mallastamoille kuin panimoillekin.

Alkuosa kirjasta keskittyy kertomaan näistä asioista yleisesti kokeneen lehtimiehen aseilla. Hakala tuntee pitkäaikaisen kotikaupunkinsa monelta kantilta, vaikkapa oluenpanon historian ja viljaklusterin synnyn näkökulmista.

Hän on myös kulinaristi, joka on ehtinyt sekä ihastua että pettyä lukuisissa Lahden ja ympäristön ruokapaikoissa.

Varsinaisia ravintolaesittelyjä kirjassa on vähän, mutta valittujen ruoka- ja juomapaikkojen lista on varmasti perusteltu. Julkistamistilaisuus järjestettiin Bistro Popotissa, joka on viime vuoden Vuoden ravintolan, Rouxin, pikkusisko. Muita mainittuja ovat mm. Teerenpeli-perheen ravintolat ja aina ja ikuisesti listoilla pysyvä Seurahuone - nykyisin tosin Trattoria. Uusista ilmiöistä oli nostettu esiin mm. Bus Burger.

Yksi puute tosin ihmetytti kirjan kuvituksen perusteella: ravintolaosion aloituskuvassa näkyvästä Mukkulan kartanosta ei sanota sanaakaan, vaikka sen tilausravintolassa tarjotaan paikallista Vellamo-lähiruokamenuakin.

Ja reseptejä, niitä on vain muutama, mutta takuuvarmasti testattuja. Hakala on ensin maistellut ravintoloiden annoksia, sitten kysynyt reseptin ja lopuksi vielä muokannut sen kotikeittiössä valmistettavaksi. Suosittelen ehdottomasti Taivaanrannan paistettua maksaa.

Kirjan kuvat ovat kaupungin oman valokuvaajan Lassi Häkkisen käsialaa ja täydentävät sopivasti kertovaa otetta. Pääasia eivät ole ruokakuvat - nekin ihan kelpoja - vaan se, mistä vesi tai kalaa tulee, missä leipää paistetaan ja millainen tunnelma lahtelaisissa ravintoloissa tai kesäterassilla on. Aurinkoinen ja arkisen iloinen, sanoisin. Tätä alleviivaa sekin, että Hakala kutsuu Lahtea lounasravintoloiden kaupungiksi, jossa iltaravintoloissa käydään vain erikoistilaisuuksissa.

Kehut vielä kirjan graafikolle Jalo Toiviolle, joka on esimerkiksi uskaltanut valita juoma- ja ruokakirjan kanteen pilkkijän, joka näyttää nauttivan enemmän auringosta kuin olemattomasta saaliista.

Lahden kaupunki on teettänyt Lahti lasissa ja lautasella -teosta tuhannen kappaleen painoksen lahjoitettavaksi vieraille ja yhteistyökumppaneille. Tavallinen lukija saa sen käsiinsä kirjastosta myöhemmin keväällä.
Jalo Toivio (vas.), Lassi Häkkinen ja Heikki Hakala

lauantai 4. helmikuuta 2017

Pohja tekee pizzan

Aika harvoin tekee mieli pizzaa (tai suomeksi pitsaa), mutta tänään oli hyvä syy ryhtyä paistohommiin. Viikon ruoista jäi pohjat Järki Särki -purkillisesta ja omista öljytateista, pätkät hevos- ja tryffelisalamia sekä aika monta juustonloppua ja -kantaa.

Niinpä käväisin pari päivää sitten ostamassa Vääksyn Myllyn 00-jauhoa ja sekoitin eilen pizzataikinan nousemaan. Kaksi oleellista asiaa taikinassa nimittäin ovat oikeat jauhot ja pitkä nostatusaika.

Käytin taikinaan ystäväni Lia Gasbarran helppoa reseptiä, jonka hän muokkasi italialaisista resepteistä kirjaamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella varten.

Taikinaan tulee 1 kg erikoisvehnäjauhoja (tai hienoja ja proteiinipitoisia 00-jauhoja), 7 g kuivahiivaa, 1 rkl suolaa, 1 rkl ekstraneitsytoliiviöljyä ja n. 6,5 dl vettä. (Minä tein kahdelle hengelle vain puolikkaan annoksen ja siitäkin jäi puolet yli, joten nyt kokeilen sitten myös taikinan pakastamista ja käyttämistä myöhemmin. )

Ainekset vain sekoitetaan hyvin ja laitetaan jääkaappiin nousemaan vuorokaudeksi tai ainakin 18 tunniksi. Taikina otetaan huoneenlämpöön tunti ennen pizzan valmistusta. Sitä vaivataan sen verran, että taikinasta saa helposti palloja, jotka kaulitaan pizzapohjiksi.

Aitoa italialaista pizzaa ei mätetä täyteen eikä siihen käytetä kuin korkeintaan neljää ainesosaa. Ratkaisin asian niin, että jaoin pizzapohjat sektoreihin, jossa kussakin oli tuo max neljä makua.

Yhdellä sektorilla oli valkosipulista ja yrttistä tomaattikastiketta ja särkipaloja, toisella öljytatteja ja juustoa, kolmannella tomaattikastiketta, juustoja ja salaminpaloja. Tosin mies halusi omaan pizzaansa paljon juustoa kaikkiin sektoreihin, minkä toki hänelle soin. Öljyä en enää lisännyt, sillä sitä oli paljon säilykkeissä.

Kun pizzan paistaa sähköuunissa, uuni pitää lämmittää mahdollisimman kuumaksi eli 250-300-asteiseksi, jolloin paistoaika on 8-10 minuuttia. Onnistui oikein hyvin: pizzoista tuli sekä rapeita että meheviä.

Ja kun kerran uunin lämmitin, paistoin jälkiruoaksi vielä mustikkakukon.

Taikinaan tulee 125 g voita, 0,5 dl sokeria, 2-2,5 dl ruisjauhoja ja 0,5 tl leivinjauhetta. Voi ja sokeri vatkataan, lisätään jauhot, pannaan taikina puoleksi tunniksi jääkaappin lepäämään.

Täytteeksi sekoitetaan n. 3dl mustikoita ja 0,75-1 dl sokeria ja 1 rkl perunajauhoa (tai 0,75 dl hillosokeria). Taikinasta muotoillaan reunallinen pohja ja kansi, joiden sisään laitetaan mustikkaseos, paistetaan 200 asteessa noin puoli tuntia. Tarjotaan hieman jäähtyneenä vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Sienipiirakkaa, kuljeskelua ja mietiskelyä

Kovin usein mietimme, mitä viikonloppuna tekisimme. Olemme puolison kanssa molemmat kovia puuhaamaan, joten pelkkä lepäily ei välttämättä tunnu hyvältä suunnitelmalta. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, ettei vapaapäivinä oikeasti huvittaisi tai jaksaisi tarttua ainakaan mihinkään ennalta suunniteltuun.

Tämä viikonloppu oli omalta kohdaltani vieläpä lyhennetty, sillä olin launtaina Lahdessa opettamassa kirjoittamista koko valoisan ajan. Niinpä mies lähti huvilalle jo aamulla autolla ja kävi hakemassa minut iltapäivällä vähän ennen neljää bussilta Kalkkisten tienhaarasta. Hän sai sitten tehdä verstaassaan puolisalaisia hommia, joiden tuloksia aika ajoin ilmestyy kotiin ja lahjoiksi.

Halusimme syödä yhdessä, joten olin ennalta valmistellut sipulikeiton ja neuvonut hauduttelemaan sitä pitkin päivää. Keittopata olikin ollut puuhellan päällä koko päivän, mutta ilmeisesti hieman sivussa, koska nestettä oli edelleen liikaa eikä maku täysin tiivistynyt. Lopputulos oli sellainen 8½, mikä harmitti enemmän puolisoa kuin minua - minusta on aina ihanaa tulla valmiiseen pöytään. Ja tulipa testattua Suomen juhlavuoden punaviini (Wine Gallery Suomi Finland 100 Bordeaux Rouge), joka on ihan juomakelpoista.

Kun sipulikeittoa jäi, päätin käyttää sakeat osat eli pohjalle jääneen sipulimössön seuraavan päivän sienipiirakkaan. Tai itse asiassa oivallus tuli pettyneeltä puolisolta, joka ei kuitenkaan halua heittää ruokaa hukkaan. Hyvä oivallus olikin, sillä eipä tarvinnut pilkkoa sipuleita erikseen piirakkaan varten eikä juuri maustaakaan, olihan keitossa jo timjamia, sieniliemijauhetta, lipstikkasuolaa, mustapippuria ja vähän viiniäkin.

Sienipiirakkani oli muutenkin helppo malli, tässä ainekset:
Pakasteena ostettu ruis-perunataikina, n. 1 dl haudutettua sipulimössöä + ½ dl lientä, 2 dl kermaa, 2 kananmunaa, n. ½ dl kuivattuja mustatorvisieniä, n. 1 dl kuivattuja herkkutatteja, 1 parsakaali, vajaa 1 dl parmesaaniraastetta (jota minulla on usein pakastimessa, koska raastan kaikki juustonkannikat tarkasti talteen).

Lämmitin sipulikeiton liemen ja mössön ja murustin sekaan kuivatut sienet, jätin jäähtymään. Lisäksin seokseen kerman ja kananmunat, sekoitin tasaiseksi. Levitin valmistaikinan sormin voidellun vuoan pohjalle ja pilkoin parsakaalin nupuiksi taikinan päälle. Kaadoin sieni-sipuli-kerma-munamössön taikinan ja kaalien päälle ja ripottelin juustoraasteen pinnalle. Paistoin uunissa 200 asteessa n. 40 minuuttia. Annoin jäähtyä kymmenisen minuuttia, minä aikana piirakka hyytyi lopullisesti.

Piirakan oheen tein pikaisen hedelmäisen salaatin eli pilkoin yhden päärynän ja persimonin, lisäsin kirsikkatomaatteja ja saksanpähkinöitä ja toin pöytään sinihomejuuston, jota mies mielellään lisää salaattiin.

Nopea ja helppo ruoanlaitto olikin ainoa varsinainen puuha, johon halusin tarttua. Aamupäivällä nautiskelin tunnin verran kylällä kuljeskelusta ja valokuvaamisesta. Iltapäivällä ruoan jälkeen ensin tiskasin (mies tiskasi eilisen ja aamupalan tiskit) ja lueskelin Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, joka imikin mukaansa. Lepo tekee joskus oikein hyvää!



lauantai 31. joulukuuta 2016

Blininpaistajan valurautapannut kuntoon

Mies ja minä käytämme valurautapannuja etenkin blinien paistoon. Jokin aika sitten huomasimme, että nyt ei paistaminen enää onnistu, taikina tarttuu kiinni. Piti ottaa haltuun rasvapoltto. Puoliso teki pikapolton ensin rypsiöljyllä ja ehtikin ihastua, miten hyvin blininpaisto onnistui. Ilo oli lyhytaikainen, vain kaksi satsia onnistui.

Oli tutustuttava aihepiiriin paremmin (netissä tietysti). Useimpien ohjeiden mukaan ainoa oikea rasva on sianihra, ja lieden pitää olla tosi kuuma, jotta rasva imeytyy pannuun, palaa kiinni raudan pintaan ja muodostaa tarttumattoman pinnan. Niinpä keräsimme kaikki omistamamme valurautapannut Pulkkilanharjulta ja Kalkkisista ja päätimme tehdä polton huvilan puuhellalla.

Vielä piti hankkia oikeaa rasvaa. Onneksi nykyään on olemassa sellainen hyöydyke kuin Muurikka-rasva, jossa siinäkin ihra on pääosassa. Ostimme pari rasvatuubia Lampisen kaupasta ja lähdimme lämmittämään hellaa.

Ihan hyvä idea muuten, mutta homma olisi kannattanut tehdä huvilaviikonlopun päätteeksi, ei perjantain aamupäivän ensimmäisenä työnä. Rasvan käry oli vahva, joten oli pakko ensin sulkea ovet muihin huoneisiin sekä hajun että palohälytinten vuoksi. Koko ajan piti vahtia, ettei vain rasva mistään kohtaa pääse leimahtamaan liekkeihin. Pari tuntia siinä puuhasin, sen jälkeen rasva oli mielestäni imeytynyt ja muodostanut tumman pinnan. Sitten olikin pakko ensin tuulettaa ja sitten lähteä käymään Pulkkilanharjulla suihkussa ja vaihtamassa vaatteita, jotta voisimme jatkaa oleskelua huvilalla.

Tänään päätin kokeilla käsiteltyä lettupannua ja paistaa siinä peruna-juusto-purjo-lettuja. Raastoin pari gouda-juuston kantaa, kolme raakaa perunaa ja siivutin ohueksi muutaman sentin purjonvartta. Lisäsin yhden munan, kuivattua kirveliä, mustapippuria ja hieman suolaa (juustoissa on suolaa) ja sekoitin. Paistoin seoksesta lettuja tai ehkä pikemmin pihvejä painelemalla seosta voideltuihin lettupannun aukkoihin. Hyvin toimi: raaka peruna liimautui juuston kanssa tiiviiksi kakkaraksi, mutta ei tarttunut pannuun. Peruna myös ehti kypsyä, kun malttoi painella seosta tiukasti kuumaa pannua vasten.

Toivotaan nyt, että pannut kestävät tarttumattomina vähän useammankin paistokerran. Valurautapannu on ehdoton suosikkini etenkin pienessä koossa, jolloin sitä jaksaa nostella. Kalkkisista löysimme myös edellisen omistajan jäljiltä täydellisen Tarte Tatin -pannun eli korkeareunaisen ja metallikahvaisen astian, jonka voi paistamisen jälkeen panna uuniin. Menee sekin jälkiruoka kokeiluun viimeistään seuraavan omenasesongin aikaan.

Ihan pelkkiä peruna-juustopihvejä emme tänään, uudenvuodenaattona, syö. Pöydässä on mm. sienisalaattia, sukulaisten valmistamaa ihanaa kalasäilykettä, tryffelisalamia ja erilaisia etikkasäilykkeitä. Hyvää uutta vuotta kaikille!