sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Korvasieniä ja käen kukuntaa

Korvasienireissu on minulle aina vasta tae keväästä. Sen verran on jo kokemusta säiden vaikutuksesta korvasienisaaliiseen, etten ennen tätä viikonloppua käynyt edes katsomassa sieniä. Eilen viimeksi yksi ihminen vakuutteli, että liian myöhäistä on. Ei ollut, koska korvasieni tarvitsee sekä lämpöä että kosteutta. Lämpöä on ollut vasta muutaman päivän, kosteus taas voi vaihdella paikallisesti paljonkin.

Aamuvarhain vein puolison huvilalle ja jatkoin autolla hieman pohjoiseen kylältä. Ensin tarkistin kaksi vuotta minua palvelleen hakkuuaukon, joka aivan odotetusti oli ruohottunut ja tyhjä. Sitten piti vain löytää uusi hakattu ja rikottu (mänty)metsänpohja, joka on saanut levätä vähintään yhden kokonaisen talven.

Löytyihän se, vieläpä mukavasti tien vierestä. Ja poikkeuksellisesti nyt en kerro enempää koordinaatteja, sillä korvasieniä en ole koskaan löytänyt liikaa tai edes ihan tarpeeksi.

Etsikää itse, ei ole vaikeaa: toissa vuonna hakattu metsä, jossa maaperästä on hakkuutöiden sivutuotteena kaivettu hiekka esiin. Aukko palvelee usein pari vuotta, kunnes heinät, horsmat ja vadelmat ovat vallanneet sen. Usein sienet löytyvät hiekkaisten kuoppien pohjalta tai kiven kolosta.

Kävelin ojan yli ja suunnilleen siinä kasvoi ensimmäinen pikku korvasieni. Ja kohta toinen, kolmas, seitsemäs ja kuudeskymmenes. Oikeasti en laskenut, mutta varsin monta kymmentä kertaa sain kyykistyä. Pieniä olivat, jonkin toisen kevään mittapuulla alamittaisia. Vaan nyt en kuivuuden ja kuumuuden vuoksi halunnut jättää yhtään itiöemää kasvamaan eli käytännössä kuivumaan pystyyn.

Sienestyksen lomassa ehdin tarkkailla muutakin luontoa. Käen kukunta on lähes takuuvarma seuralainen korvasienireissulla, niin nytkin. Palokärjestä sain sekä lentohavainnon että ääninäytteitä. Mustarastas luritteli antaumuksella. Käärmeitä en nähnyt, perhosia, kimalaisia ja muita hyönteisiä kyllä. Hellehattu ja juomapullo olivat tarpeen.

Jos lähipäivinä tai edes viikon sisään sataa, uskon tuollekin hakkuuaukolle nousevan vielä uusia sieniä, toivottavasti hieman isompia. Jos ehdin, käyn katsomassa lähipäivinä myös jonkin toisen paikan.

Siivosin sienet hiekasta ja levitin ne huvilan työhuoneeseen kuivumaan ritilöiden päälle. Ovi on visusti kiinni asuintiloihin, jotta haihtuva gyromitriini-myrkky ei aiheuta sisällä oleskelijoille päänsärkyä ja pahoinvointia. Kuivaan korvasienet aina, sillä niin maku syvenee. Osa mausta kun aina menee keittoveden mukana viemäriin. Eli tässä vielä muistutus: korvasienet täytyy keittää kaksi kertaa väljässä vedessä vähintään viisi minuuttia kerrallaan ja huuhtoa välillä, jotta myrkky häviää. Tämä siis myös kuivauksen jälkeen.

Parhaiten sienten oman maun saa esiin rasvalla eli voilla ja kermalla. Korvasienten kanssa ei mielestäni kannata näissä säästellä, ellei nyt sitten satu olemaan esimerkiksi maitoproteiiniallergikko. Tein tänään parsan ja lampaanmaksan oheen viimevuotisista kuivatuista korvasienistä sen maailman parhaan ja yksinkertaisimman korvasienikastikkeen: kuullotin voissa ensin sipulisilppua, sen jälkeen lisäsin keitetyt sienet. Maustoin suolalla ja lisäsin kermaa, muhittelin puolisen tuntia. Siinä se.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Ruokaterveisiä Italiasta

Vietin vapun molemmin puolin kahdeksan päivää Italiassa, pääosin Positanossa Amalfin rannikolla ja pari päivää Napolissa. Joka päivä tietenkin söin, yleensä hyvin. Listaan tähän muutamia asioita, jotka ovat tyypillisiä alueen ruokakulttuurille ja josta osan voisi tuoda meillekin.

Tunnetuin Napolin alueen ruoka on tietenkin pizza, joka on syntynyt Napolin kaupungissa. Siihen kaikkein vanhimpaan pizzeriaan, josta saa vain aitoja peruspizzoja eli margheritaa ja marinainaa, en valitettavasti ehtinyt.

Maistoimme lättyjä Amalfissa, jonka turistiravintolan versio oli pieni pettymys, mutta ihan varmasti alueelta olisi saanut hyviäkin pizzoja. Perusasiat hyvässä pizzassa ovat kuitenkin nämä: ei yli kolmea täytettä samaan paistokseen eikä niitä vähiäkään tarvitse olla monen sentin kerrosta. Pizza on edullinen ruoka, jonka maku syntyy kuumasta uunista, kunnon taikinapohjasta ja kohtuullisesta määrästä hyviä aineksia kuten tomaattia, öljyä, valkosipulia, juustoa, basilikaa, mereneläviä, sieniä jne.

Merenelävät näkyivät ruokalistalla kiitettävästi, etenkin erilaiset simpukat, mustekalat ja katkaravut. Kalaakin olisi saanut, aika paljon kalliimmalla. Rakastan äyriäisiä ja onneksi voin niitä nykyään syödäkin (hieman varon muutaman allergiakokemuksen jälkeen). Tilasin pastaa hietasimpukoilla, sinisimpukkakeittoa ja friteerattuja äyriäisiä, joista aika iso osa oli pieniä mustekaloja. Yksinkertaisia annoksia, joihin en pettynyt.

Friteeratut ruoat olivat muutenkin esillä vahvasti. Ei kuulosta terveelliseltä eikä välttämättä herkulliseltakaan, jos ajattelee kalapuikkoja tai niitä nahkamaisia ja hieman härskiintyneessä rasvassa paistettuja mustekalarenkaita, joita saa liian usein "etnisten" ravintoloiden lounaspöydissä. Matkalla maistamani friteeratut äyriäiset, vihannekset ja monet muut herkut maistuivat kaikki taikinan ja rasvan sisällä omilta itseltään ja jopa raikkailta, ainakin sitruunatujauksen jälkeen.

Eksoottisin frittielämys oli napolilainen katuruoka Cuoppo, paperinen tötterö täynnä herkkuja. Menimme kojulle, jossa edellisenä iltana oli ollut ehdottomasti pisin jono koko Spaccanapoli-kävelyalueella.

Valitsimme kolmeen naiseen yhden annoksen, jossa oli terra- eli maan makuja. Tunnistimme ainakin perunamuusi-, pasta- ja riisipallot, munakoiso- ja kesäkurpitsasiivut ja polentakuutiot sekä palleron, jonka sisällä oli ricottajuustoa. Hyvin riitti, etenkin kun otti päälle vielä jäätelöt.

Jäätelö eli gelato on kokemukseni mukaan ihanaa ihan missä päin Italiaa tahansa. Aitoja makuja marjoista erilaisiin pähkinöihin, kahveihin, suklaisiin jne. on monia. Amalfin rannikolla oli syytä ottaa toinen tai yksi palloista aina sitruunalla maustettuna, sillä alue on tunnettu sitruunanviljelystään. Henkilökohtainen suosikkini tosin on pistaasipähkinä, ihana vihreä ja omansa makuinen.


Sitruuna ja tietenkin siitä tehty Limoncello-likööri näkyi ihan joka paikassa Positanon majapaikkamme puutarhan sitruunapuista kaupunkien kauppoihin ja tehtaisiin. Yhden limoncellolasillisen join ruoan jälkeen, vaan enpä huomannut sitä kuvata sen paremmin kuin ainuttakaan pulloa tai alan kauppaa. Sen sijaan sain maistaa tuoretta sitruunaa suoraan puutarhasta - makeaa, parfyymistä ja aivan eri makuista kuin ruoanlaitossa käytettävät happamat serkkunsa. Upean makuisia olivat myös saman puutarhan veriappelsiinit.

Vihannekset. Kaiken pastan, leivän, öljyn ja juuston vastapainoksi ruoissa käytetään paljon tuoreita vihanneksia. Söin pari kertaa ihan vain grillattuja kauden vihanneksia, oikein hyvää.

Suorastaan taivaallinen oli risotto, jossa oli kurpitsaa ja herkkutatteja. Samassa paikassa saimme kokin yllätyksenä aluksi herneenpalot, joitka tarjoiltiin hernepyreen ja pehmeän juuston kanssa.

Italiassa ennen päivällistä juodaan usein aperitiivit eli alkudrinkit. Ihanin on aina vain punainen Aperol spritz, johon tulee Aperol-katkeroa, prosecco-kuohuviiniä, kivennäisvettä ja appelsiiniviipale. Alkujuomat eivät maksa paljon edes turistiravintoloissa, lisäksi kylkeen saa yleensä vähintään sipsejä ja suolakeksejä, joskus myös oliiveja ja muuta pikkusyötävää. Ruoan kanssa join usein myös lasillisen viiniä, mutta rypäleistä tai merkeistä en osaa sanoa sen kummemmin mitään, ihan kohtalaisia ruokaviinejä tarjottiin ns. talon viineinä.

Kahvi! Se on Italiassa vahvaa ja hyvää, aamulla usein cappuccinoa tai caffè lattea, päivemmällä espressoa. Kun juo kahvinsa seisten tiskillä, se ei maksakaan juuri mitään, pöytiin tarjoiltuna ehkä pari euroa.

Vielä yksi bonus eli leivonnaiset. Napolissa sorruin aamukahvin kanssa sfogliatellaan, superohuista lehtitaikinakerroksista simpukan muotoon leivottuun rasvaiseen ja samalla ihanan lehtevään leivonnaiseen, jossa oli paksua vaniljanmakuista kreemiä sisällä. Kokemisen arvoinen sen yhden kerran. Kahviloissa oli tarjolla myös suloisia pieniä leivoksia, joista valitsimme matkakumppanin kanssa suurilla metsämansikoilla päällystetyn. Ihanuus!

Ja sitten vielä tuliaiset kotiin. Ostin kolmen purkin satsin tryffelitahnoja ja yhden Franciacortan Ca'del Bosco -kuohuviinin. Korkkasimme jo eilen pullon ja yhden purkeista grillattujen parsojen kyytipojaksi. Aika taivaallista.

Matkani varsinainen tarkoitus oli osallistuminen valokuvauskurssille. Aiheet eivät käsitelleet ruokaa, minkä vuoksi ruokakuvat otin kaiken muun sivussa. Pari kertaa oli niin nälkä ja jano, että unohtui. Onneksi useimmiten muistin !

Buon appetito!



maanantai 17. huhtikuuta 2017

Parasta caffè lattea puuhellalla

Ystävät tietävät jo, ettei meillä saa suodatinkahvia. Join uutistoimittajavuosina niin paljon kitkerää kahvia, että sekä vatsa että makuhermot saivat tarpeekseen. Kylässä saatan ottaa kupposen, ja välillä se maistuu ihan hyvältä, kahvilassa sen sijaan en erehdy. Olen mieluummin ilman.

Olen jo reippaasti toistakymmentä vuotta keittänyt espressoa mutteripannuilla, joita talouteen on kertynyt useita, ensimmäinen Italian Calabriasta. Onhan niitä ollut myynnissä Suomessakin jo pitkään ihan tavallisissa marketeissa.

Viimein sain hankittua mutteripannun myös Kalkkisten huvilalle, kun näin sellaisen Lauran kaupassa Vääksyssä. Espressokahvikahvipaketin säilyttämiseen sopiva peltipurkki on matkamuisto vuosien takaa Venetsiasta. Pieniä kuppejakin olisi, mutta useimmiten juon maitokahvia isommista.

Ja vasta täällä huvilalla ymmärsin, että hellahan on aivan ihanteellinen myös maidon lämmittämiseen ja vaahdottamiseen, kun haluaa tehdä cappuccinoa tai caffè lattea. Maitokattilan vispilöineen kun voi sijoittaa hellan hieman lämpimälle reunalle, jolloin maito ei pala pohjaan helposti. Vispattu ja vaahdotettu lämmin maito maistuu valtavan paljon paremmalta kuin mikroaaltouunissa lämmitetty!

Miksi espresso tai siitä tehty maitokahvi sitten on parempaa kuin suodatinkahvi? Tummapaahtoinen ja "vahva" kahvi on käsittääkseni useammankin tietolähteen perusteella terveellisempää vatsalle kuin suomalaisten suosima vaaleapaahtoinen ja hapan suodatinkahvi (täällä yksi artikkeli.) Suodatinkahveissakin tosin on vaihtoehtoja, mutta niitä pitäisi sitten osata kysyä.

Vahvaahan oikea espresso on, mutta sitä ei juodakaan puolen litran mukeista. Jos pyytää Italiassa vain kahvia, saa eteensä pienen espressokupin ja ehkä sokeria. Maitokahvit pitää erikseen pyytää, ja niitähän pitäisi juoda vain aamupäivisin. Tässä suhteessa en ole snobi vaan juon ja tarjoilen sekä caffè lattea että cappuccinoa myös lounaan jälkeen.

Siinä suhteessa olen kuitenkin tiukkapipo, että toivoisin kahvilanomistajien opettelevan kirjoittamaan juomien nimet oikein, koska italiaa osaavat "kuulevat" väärät kirjoitusasut. Cappuccinossa on kaksi p- ja c-kirjainta. Caffè lattessa on tuo aksentti. Niin, ja "latte" on suomeksi maito, joten jos sitä pyytää kahvilassa Italiassa, saa pelkkää kuumaa maitoa. Tämän olen oppinut ihan kantapään kautta.

Ai niin, vielä yksi asia! Kannattaa säästää kahvinpurut ja yli jäänyt, jäähtynyt, kahvijuoma ja kaataa se lannoitteeksi kasvimaalle. Olen myös jo vuosikausia hoitanut suurta kiinanruusuani kahvilla, hyvin on kukoistanut.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kiinalaisia mykyjä gluteenittomana versiona

Lupasin siskon tuleville syntymäpäiville kiinalaista ruokaa enkä tietenkään tyytynyt helpoimpaan vaihtoehtoon. Tarkoitus on valmistaa kiinalaisia nyyttejä, dumplingeja, mykyjä (kiinaksi jiaozi) gluteenittomana versiona, sillä sekä päivänsankari että muutama muu sukulainen kärsii keliakiasta. Useimmitenhan nyyteissä käytetään vehnätaikinaa.

Ruokalajia piti tietenkin kokeilla ensin kotona, jotta ensi viikonloppuna on edes pieni mahdollisuus saada kelvollista ruokaa reilulle parillekymmenelle ihmiselle. Onneksi siellä on tarjolla muutakin...

Apuun tuli tytär, joka hänkin noudattaa gluteenitonta ruokavaliota. Hän etsi amerikkalaisen ohjeen, jonka neljän hengen taikinaan käytetään 2,4 dl tapiokatärkkelystä, 2,4 dl riisijauhoja, 2 tl ksantaanikumia, 3 rkl oliiviöljyä ja 12-15 rkl kylmää vettä. Tuo vesimäärä on mainittu hieman epämääräisesti, koska taikinan pitää käsissä tuntua jämäkältä mutta ei kuivalta - vettä siis lisätään tarpeen mukaan.

Mitat on käännetty amerikkalaisista kupeista (cup) ja sovellettu sikäläisiä teelusikan ja ruokalusikan kokoja, jotka ilmeisesti ovat vähän isompia. Itse asiassa käytin joskus lahjaksi saamaani mittasarjaa, joka on aina tuntunut hieman omituiselta. Uskon löytäneeni suunnilleen oikeat mitat.

Ensin sekoitetaan kuivat aineet, minkä jälkeen lisätään öljy ja lopuksi vettä lusikallinen kerrallaan. Kun taikina tuntuu hyvältä, se kääritään muoviin tai märkään pyyhkeeseen ja jätetään odottamaan täytteen valmistamista.

Me teimme täysin kasvisversion täytteestä, johon tuli munakoisoa, kevätsipulia, pinaattikiinankaalia (pak choi), inkivääriä, porkkanaa, valkosipulia, kuivattuja suppilovahveroita ja mausteita (soijakastike, valkopippuri, sherry, seesamiöljy, suola). Kiinassa olen tehnyt täytteen lähes samoista vihanneksista (ilman munakoisoa) ja possunpaistista, jota taas emme koskaan käytä kotioloissa.

Kotitäytteemme oli huomattavan maukas mutta turhan irtonainen, sillä siitä puuttui lihan sitova ominaisuus. Varsinaiseen juhlaan aionkin tehdä yhden satsin broilerinlihalla, sienillä ja vihanneksilla ja kasvisversion, johon tulee joko tofua tai nyhtökauraa sitovaksi aineeksi. Myös kananmunaa voi käyttää, jos kasvissyöjät eivät ole täysvegaaneja.

Mykyjen vaikein osa on leipomisosuus. Ideana on kaulia pienistä palleroista mahdollisimman ohut kuori, joka kuitenkin säilyy ehjänä myös täyttämisen ja kiinni rypyttämisen aikana. Sen opin, että kaulitut taikinakuoret on syytä pistää märän pyyhkeen alle odottamaan täyttämistä, muuten ne kuivuvat ja hajoavat - etenkin nämä gluteenittomat versiot.  

Pyöreä taikinapala otetaan täytettäessä kämmenelle ja lusikoidaan täytettä sen toiselle puoliskolle. Tyhjä puoli käännetään päälle ja reunat rypytetään yhteen toisen käden peukalolla ja etu- ja keskisormella. Ainakin gluteenittoman mykyn rypytyksessä on hyvä välillä kostuttaa sormia vedessä, jotta taikina liimaantuu kunnolla. 
Helpoin tapa kypsentää nyytit on laittaa ne bambuisen höyrykeittimen ritilälle höyrystymään noin kymmeneksi minuutiksi. Jos mykyt pysyvät varmasti kasassa, ne voi myös keittää vedessä. Valmiin dumplingin taikina muuttuu höyryssä läpikuultavaksi. Nyytit tarjoillaan lämpiminä soijakastikkeen (jota saa myös gluteenittomana), viinietikan ja/tai chiliöljyn kanssa. Me vähän oikaisimme ja toimme pöytään myös makeaa chilikastiketta.

Kuvissa näkyvä kirjan aukeama kuuluu kirjaamme Suomalaisia sieniruokia kiinalaisella otteella. Siinä kerrotaan perinteinen mykyjen resepti. Neljän hengen taikinaan tulee 200 g vehnäjauhoja, hyppysellinen suolaa ja 11 rkl (n. 1,6 dl) vettä.

Kerron kirjassa myös, että kiinalaiset valmistavat mykyjä usein juhlapyhinä isolla porukalla, jossa jokaiselle riittää tehtävää "liukuhihnalla". Ja lopuksi tietenkin syödään yhdessä. Chi ba! Hyvää ruokahalua!

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Talvivarastot käyttöön NYT!

Moni tuskailee vielä keväällä ja jopa kesällä täysinäisten pakastimien ja kellareiden kanssa. Meillä on kyllä syöty marjoja, sieniä ja muita viime kesän ja syksyn tuotteita syksystä lähtien, mutta silti nyt on aika tyhjentää varastoja oikein urakalla.

Ihan kohta kun alkavat nousta ainakin nokkoset ja raparperit ja monivuotiset yrtit. Puutarhassa huomasin, että timjamit ja mintut siellä jo vihertävät viimeisten lumenrippeiden keskellä. Hyvä juttu, sillä kuivaamani timjamit ovat lopussa.

Marjoja olen nauttinut koko talven paitsi puurojen ja pannukakkujen päällä, myös eräänlaisena terveysruokana eli pirtelönä/smoothiena.

Otan pakastimesta karviaisia ja joko mustikkaa tai mustaherukkaa pari kourallista kannuun, lisäksi palan (pakastettua) inkivääriä. Makeudeksi lisään kokonaisen pienen tai puolikkaan ison banaanin, vähän nesteeksi maustamatonta jogurttia ja sitten surautan kaikki sekaisin sauvasekoittimella.

Joskus sekaan on mennyt myös kuivattua nokkosta, lehtikaalia, salaattia tai muuta vihreää kuten nyt keväämmällä herneenversoja. Ja jos haluaa kuitata pirtelöllä lounaan, voi mukaan lisätä joko Viipurilaisen Kotileipomon Puhtikauraa tai Vääksyn Myllyn kaurahiutaleita.

Eilen söimme punaisia karviaisia ja mustikoita myös hyvin pikaisesti inspiroituna jälkiruokana. Heitin jäiset marjat kuusenkerkkäsiirapin lopun sekaan maustumaan ja tarjosin Camembert-valkohomejuuston kanssa. Upea makuyhdistelmä! Ja kohtahan pääsee taas keittämään myös uutta siirappia.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Naapurikaupungin ruokaelämyksiä

Ruoasta kirjoittavana saan joskus kiinnostavia kutsuja. Tänään pääsin kirjanjulkistustilaisuuteen, jossa Lahden kaupunki esitteli tuoreen kuvateoksen Lahti lasissa ja lautasella. Nimensä mukaisesti teos esittelee parhaita makuelämyksiä, jotka liittyvät tiiviisti Lahden historiaan, maantietoon, kulttuuriin ja yrittäjyyteen.

Nykyisin ruoka- ja kulttuuribloggaajana profiloitunut Heikki Hakala on nostanut teoksessa esiin muutaman perusasian, joista Lahdessa ja ympäristökunnissakin kannattaisi olla nykyistäkin ylpeämpiä: puhtaan pohjaveden, Vesijärven ja Päijänteen kalat sekä ympäröivän maaseudun viljan, joka tuottaa raaka-ainetta niin myllyille, leipomoille, mallastamoille kuin panimoillekin.

Alkuosa kirjasta keskittyy kertomaan näistä asioista yleisesti kokeneen lehtimiehen aseilla. Hakala tuntee pitkäaikaisen kotikaupunkinsa monelta kantilta, vaikkapa oluenpanon historian ja viljaklusterin synnyn näkökulmista.

Hän on myös kulinaristi, joka on ehtinyt sekä ihastua että pettyä lukuisissa Lahden ja ympäristön ruokapaikoissa.

Varsinaisia ravintolaesittelyjä kirjassa on vähän, mutta valittujen ruoka- ja juomapaikkojen lista on varmasti perusteltu. Julkistamistilaisuus järjestettiin Bistro Popotissa, joka on viime vuoden Vuoden ravintolan, Rouxin, pikkusisko. Muita mainittuja ovat mm. Teerenpeli-perheen ravintolat ja aina ja ikuisesti listoilla pysyvä Seurahuone - nykyisin tosin Trattoria. Uusista ilmiöistä oli nostettu esiin mm. Bus Burger.

Yksi puute tosin ihmetytti kirjan kuvituksen perusteella: ravintolaosion aloituskuvassa näkyvästä Mukkulan kartanosta ei sanota sanaakaan, vaikka sen tilausravintolassa tarjotaan paikallista Vellamo-lähiruokamenuakin.

Ja reseptejä, niitä on vain muutama, mutta takuuvarmasti testattuja. Hakala on ensin maistellut ravintoloiden annoksia, sitten kysynyt reseptin ja lopuksi vielä muokannut sen kotikeittiössä valmistettavaksi. Suosittelen ehdottomasti Taivaanrannan paistettua maksaa.

Kirjan kuvat ovat kaupungin oman valokuvaajan Lassi Häkkisen käsialaa ja täydentävät sopivasti kertovaa otetta. Pääasia eivät ole ruokakuvat - nekin ihan kelpoja - vaan se, mistä vesi tai kalaa tulee, missä leipää paistetaan ja millainen tunnelma lahtelaisissa ravintoloissa tai kesäterassilla on. Aurinkoinen ja arkisen iloinen, sanoisin. Tätä alleviivaa sekin, että Hakala kutsuu Lahtea lounasravintoloiden kaupungiksi, jossa iltaravintoloissa käydään vain erikoistilaisuuksissa.

Kehut vielä kirjan graafikolle Jalo Toiviolle, joka on esimerkiksi uskaltanut valita juoma- ja ruokakirjan kanteen pilkkijän, joka näyttää nauttivan enemmän auringosta kuin olemattomasta saaliista.

Lahden kaupunki on teettänyt Lahti lasissa ja lautasella -teosta tuhannen kappaleen painoksen lahjoitettavaksi vieraille ja yhteistyökumppaneille. Tavallinen lukija saa sen käsiinsä kirjastosta myöhemmin keväällä.
Jalo Toivio (vas.), Lassi Häkkinen ja Heikki Hakala

lauantai 4. helmikuuta 2017

Pohja tekee pizzan

Aika harvoin tekee mieli pizzaa (tai suomeksi pitsaa), mutta tänään oli hyvä syy ryhtyä paistohommiin. Viikon ruoista jäi pohjat Järki Särki -purkillisesta ja omista öljytateista, pätkät hevos- ja tryffelisalamia sekä aika monta juustonloppua ja -kantaa.

Niinpä käväisin pari päivää sitten ostamassa Vääksyn Myllyn 00-jauhoa ja sekoitin eilen pizzataikinan nousemaan. Kaksi oleellista asiaa taikinassa nimittäin ovat oikeat jauhot ja pitkä nostatusaika.

Käytin taikinaan ystäväni Lia Gasbarran helppoa reseptiä, jonka hän muokkasi italialaisista resepteistä kirjaamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella varten.

Taikinaan tulee 1 kg erikoisvehnäjauhoja (tai hienoja ja proteiinipitoisia 00-jauhoja), 7 g kuivahiivaa, 1 rkl suolaa, 1 rkl ekstraneitsytoliiviöljyä ja n. 6,5 dl vettä. (Minä tein kahdelle hengelle vain puolikkaan annoksen ja siitäkin jäi puolet yli, joten nyt kokeilen sitten myös taikinan pakastamista ja käyttämistä myöhemmin. )

Ainekset vain sekoitetaan hyvin ja laitetaan jääkaappiin nousemaan vuorokaudeksi tai ainakin 18 tunniksi. Taikina otetaan huoneenlämpöön tunti ennen pizzan valmistusta. Sitä vaivataan sen verran, että taikinasta saa helposti palloja, jotka kaulitaan pizzapohjiksi.

Aitoa italialaista pizzaa ei mätetä täyteen eikä siihen käytetä kuin korkeintaan neljää ainesosaa. Ratkaisin asian niin, että jaoin pizzapohjat sektoreihin, jossa kussakin oli tuo max neljä makua.

Yhdellä sektorilla oli valkosipulista ja yrttistä tomaattikastiketta ja särkipaloja, toisella öljytatteja ja juustoa, kolmannella tomaattikastiketta, juustoja ja salaminpaloja. Tosin mies halusi omaan pizzaansa paljon juustoa kaikkiin sektoreihin, minkä toki hänelle soin. Öljyä en enää lisännyt, sillä sitä oli paljon säilykkeissä.

Kun pizzan paistaa sähköuunissa, uuni pitää lämmittää mahdollisimman kuumaksi eli 250-300-asteiseksi, jolloin paistoaika on 8-10 minuuttia. Onnistui oikein hyvin: pizzoista tuli sekä rapeita että meheviä.

Ja kun kerran uunin lämmitin, paistoin jälkiruoaksi vielä mustikkakukon.

Taikinaan tulee 125 g voita, 0,5 dl sokeria, 2-2,5 dl ruisjauhoja ja 0,5 tl leivinjauhetta. Voi ja sokeri vatkataan, lisätään jauhot, pannaan taikina puoleksi tunniksi jääkaappin lepäämään.

Täytteeksi sekoitetaan n. 3dl mustikoita ja 0,75-1 dl sokeria ja 1 rkl perunajauhoa (tai 0,75 dl hillosokeria). Taikinasta muotoillaan reunallinen pohja ja kansi, joiden sisään laitetaan mustikkaseos, paistetaan 200 asteessa noin puoli tuntia. Tarjotaan hieman jäähtyneenä vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa.