perjantai 23. syyskuuta 2016

Tulihan se sade vihdoin!


Sienisato on parin viime viikon ajan kärsinyt kuivuudesta. Onneksi pari päivää sitten löysin mustavahakkaita kansallispuiston yhdestä rinteestä, mikä onkin upea juttu! Kuivatin sienet ja säästän niitä jotain oikein ihanaa pastaillallista varten. Kuvassa on yksi herkkutattikin, joka sekin meni kuivuriin, mutta samaan ruokaan en makuja sekoita.

Ja tänäänkin keräsin ihan Pulkkilanharjun talon pihasta sen verran hyviä punikkitatteja ja sillihaperoita, että saatoin valmistaa friteerattuja sieniä. Niistä on itse asiassa tullut tämän syksyn pikku pahe, sen verran hyvä rakenne ja maku öljyssä keittämisestä ja mausteisesta frittitaikinasta tulee niin haperoihin kuin tatteihinkin. 
Kalkkisissakin olemme käyneet, ensin viikon alussa nostamassa pumpun kaivosta ja tänään pankissa. Tietysti nopeilla käynneilläkin vilkaistaan aina myös pihalle. Alkuviikosta oli vielä lämmin ja aurinkoinen sää ja tuntui, että kesäkurpitsat senkun kasvavat. Tänään tuulessa ja seitsemän asteen lämmössä ei kyllä enää näyttänyt siltä, että jäljellä olevista kukista tai kurpitsan aluista ehtisi kasvaa oikein mitään. Mutta jos halla ei pure, voi lämpö vielä yllättää.

Tosin kesäkurpitsasadon käyttämisessä on nytkin vähän ongelmaa. Puoliso kun ei oikein arvosta edullista, satoisaa ja aika mautonta kasvista. Ainakin se pitää aina ensin valmistaa. Viikolla raastoin sitä pataleipään, mikä toi muhevuutta, mutta kyllä vähän sekoitti paistoaikaa. Leipä jäi vähän raa'aksi.
Äsken kypsensin uunissa öljyllä siveltyjä kesäkurpitsaviipaleita sekä valkosipulia ja surautin niistä tahnan yrttien kanssa. Vähän harmittaa, kun en kerännyt mukaani Kalkkisista reheviä minttuja, sillä Pulkkilanharjun ruukuissa oli jäljellä enää vain muutama kuivettunut oksa. Mutta ruohosipulia otin, ja niistä vähistä mintuistakin sai sopivasti makua. Hetken pohdin, lisäänkö joukkoon myös vähän kuivattua tattia. Kannatti, sillä kuivatut sienet sitoivat kesäkurpitsan nestettä ja toivat tietenkin myös makua ja väriä. Ja lisäsinpä vielä sitruunamehuakin.

Isoin päivän ruokaurakka oli kuitenkin keittää täpläravut, joita olemme keränneet muutaman viikon sumppuun. Laskimme ja saimme pääluvuksi 99. Saksivammaisia on ehkä kymmenesosa, mutta eipä se kotikesteissä haittaa. Meille on tulossa huomenna kaksi vanhaa ystävää kylään, joten neljän hengen seurueellemme aion tarjota puolet ravuista, loput pakastan.

Ja kun esitin toiveen sateesta, sieltähän se tuli. Ulkona tihuttaa, on ihan pimeää ja aika hyistä. Syyspäiväntasaus on ohitettu, joten se on syksy nyt.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Sienestysemäntänä

Tyttären ystävä pyysi päästä kanssani sieneen, ja pitihän siihen suostua. Ei ollutkaan mikään turha sienireissu, sillä löysimme minulle tämän kauden ensimmäiset suppilovahverot. Tiedän toki, että tänä supervuonna niitä on kerätty korikaupalla elokuusta lähtien.

Itse asiassa en edes aktiivisesti etsi suppilovahveroita niin kauan, kuin metsissä riittää muutakin. Tänä aamuna vaikutti siltä, että kylmä yö oli vienyt loputkin rouskut ja tatit, jotka eivät olleet kuivuneet parin viime viikon sateettomuuden aikana.

Siksi ilahduin, kun sammaleisesta rinteestä löytyi suppisten lisäksi kantarelleja ja jonkin verran myös karva- ja kangasrouskuja. Vieraani sai viedä kaikki kantarellit, minä puolestani sain rouskut koriini. Kumpikin keräsi oman satsinsa suppilovahveroita.

Latasin omat suppikseni kuivuriin, sillä päivän ruokaa varten oli jo kovin paljon kaikenlaista muuta. Vaikka suppis ei missään nimessä ole lempisieneni, haluan, että sitä on aina kaapissa kuivattuna.

Monikäyttöisyydessä sienilaji lienee ohittamaton, sillä mitäpä muuta voi lisätä melkein ruokaan kuin ruokaan ihan vain murentamalla. Tai sitten vaikkapa keittää ihanaa kiinalaismausteista suppishilloa, johon ihastuivat Kirsin Book Clubin jäsenetkin. Resepti löytyy kirjastamme, mutta palaan siihen varmasti myös täällä blogissa.