sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tattihälytys! - ja miten herkkutatit säilötään

Tänään se tapahtui: löysin Kalkkisten lähimetsästä niin pajon herkkutatteja, etteivät mukana olleet korit tahtoneet riittää. Käytännössä kävelin kuusimetsään ja aloin katsella ympärilleni. Paljon oli jo vanhoja ja toukkien syömiä sieniä, mutta lupaavasti myös pieniä ja kauniita.

Päätin jo retken alussa, että tänään en kerää rouskuja, joita myös oli metsässä kohtalaisen paljon. Onneksi, sillä kaksi pienehköä koria täyttyivät tateista reilussa tunnissa. Harkitsin hetken jo retken jatkamista, takin riisumista ja käyttämistä sienipussina, mutta onneksi tulin järkiini. Sienethän pitää aina myös jälkikäsitellä. Mutta nyt taas muistan, että aina pitää metsään ottaa mukaan taiteltava sienikassi tai edes huono vaihtoehto eli muovipussi.

Pääosan perkaamisesta tein toki jo metsässä, sillä kotiin ei kannata kantaa hirveää määrää pois heitettävää materiaalia. Mutta silti aina käy niin, että jokin niistä kiinteistä itiöemistä on sittenkin täynnä toukkia.

Tässä kuitenkin pikaopas siihen, miten tatit kannattaa käsitellä jo metsässä ja sen jälkeen kotona.

1) Kierrä sieni irti maasta varovasti käsin - älä siis katkaise veitsellä - jotta saat mukaan myös maan alla olevan jalkaosan. Paksujalkaisella herkkutatilla voi olla iso osa sienen jalasta maan sisällä.

2) Puhdista sieni ensin harjalla, minkä jälkeen leikkaa varresta multainen osa samaan tyyliin kuin vuolisit kynää puukolla, näin saat mahdollisimman paljon herkkua talteen.

3) Jos sieni vaikuttaa toukkaiselta, halkaise se ja poista syödyt osat. Jalan ja lakin kiinteät osat voit hyvin käyttää, vaikka vieressä olisi toukkaisia alueita.

4) Herkkutatin pillistöä eli lakin "alaosaa" ei tarvitse poistaa, jos se ei ole kovin pehmeä toukkainen. Pienellä ja nuorella herkkutatilla pillit ovat usein kiinteät, valkoiset tai hieman kellertävät, suuremmalla ja vanhalla ne ovat jo pehmenneet ja muuttuneet tummankeltaisiksi tai vihertäviksi. (Kaikilla tateilla lakin alaosassa on muuten pillit, eli ne ovat täynnä pitkiä "reikiä", aivan kuin urkupillejä.)

5) Kerää tatit ja kaikki muutkin sienet mieluiten reiälliseen koriin, jossa ne saavat hengittää eivätkä litisty toistensa painon alle. Jälkimmäisestä syystä itsekin suosin pienehköjä koreja, joita on kivempi kantaakin.

Ja sitten säilöntä! Ensimmäiset herkkutatit toki kannattaa paistaa rapeiksi pannussa saman tien syötäviksi, joko voissa tai oikein hyvässä öljyssä. Mausteeksi vain suolaa ja sopivia yrttejä kuten persiljaa, rantaminttua, kirveliä ja/tai timjamia.

Minä säilön herkkutatit aina kuivaamalla, sillä kuivaus tiivistää maun. Kuivaamalla tateista myös häviää täysin se hieman limainen tunne, jota osa ihmisistä vierastaa. (Häviää se pannullakin oikella käsittelyllä, mutta se vaatii jo vähän tottumusta.) Kuivatut sienet eivät myöskään vie tilaa pakastimesta ja säilyvät kuivissa olosuhteissa jopa vuosia.

Kuivaamisessa on tärkeää:
1) Leikkaa sienet ohuehkoiksi ja mahdollisimman tasapaksuiksi viipaleiksi, jotta ne kuivuvat samassa ajassa.

2) Käytä kuivaamiseen joko kuivuria tai ritilöitä, jotka saat asetettua niin, että lämmin ilma kiertää niiden alla. Herkkutatit eivät kuivu pelkän sanomalehden päällä eivätkä oikein saunassakaan, jos niiden alle ei saa ilmaa kiertämään. Uunikuivaamistakaan ei voi suositella, sillä usein lämpötila on liian kuuma ja alkaa paistaa sieniä, ei siis kuivata.

Meillä Kalkkisissa kuivatusritilät ovat matalan tiiliuunin päällä - ja tänään pidin jopa hetken tulta uunissa, jotta kuivuminen lähti hyvään alkuun.

3) Sienet ovat kuivia, kun ne rapsahtavat poikki taittaessa.

4) Laita kuivatut sienet ensin paperipussiin ja sitten vasta tiiviiseen (lasi)purkkiin, kun ne varmasti ovat rutikuivia.

5) Ruoaksi valmistaessa kannattaa sieniä liottaa ensin noin tunti kuumassa vedessä. Jauhettuna ja pitkään kiehuviin keittoihin tai patoihin sienet voi lisätä sellaisenaan.

Jos kuitenkin haluat pakastaa tatit, kokeile näitä vinkkejä:
1) Leikkaa tateista kauniita sienen mallisia viipaleita, älä turhaan silppua sieniä tunnistamattomiksi.
2) Paahda viipaleita rasvattomalla (teflon)pannulla tai uunissa leivinpaperin päällä niin kauan, että neste on niistä poistunut, mutta älä ruskista.
3) Pakasta sienet pussiin tai rasiaan ohuena kerroksena, jotta voit laittaa ne pakastimesta suoraan kuumalle pannulle kypsymään. Paista pakastetuista sienistä kosteus pois aivan kuten tuoreistakin. Näin maku ja rakenne säilyvät.

Hyvää sienionnea!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kantarelli-perunaherkkua juhlapöytään

Osallistuimme eilen perinteisiin puutarhajuhliin, joita ystävämme ovat järjestäneet ainakin parikymmentä vuotta. Perinteen mukaan vieraat tuovat mukanaan jotain alkupala- ja juomapöytään, isäntäväki huolehtii lämpimästä ruoasta ja osasta juomia. Ja voin kertoa, että systeemi toimi taas kerran upeasti, niin hienoja makuja oli tarjolla. Pahoittelen, että otin kuvan vasta siinä vaiheessa, kun pääosa vieraista oli jo käynyt pöydässä.

En hirveästi ehtinyt ennalta pohtia omaa vietävääni, joten se piti tehdä kotona löytyvistä aineksista, sillä en enää ollut menossa kauppaan. Pääraaka-aineeksi valikoituivat kantarellit, joita olin kerännyt muutaman litran sekä Kalkkisista että Pulkkilanharjulta.

Vihanneksia oli tosi huonosti, vain pussinpohjallinen siikliperunoita ja pari kynttä valkosipulia. Lisäksi löysin yhden pienen kesäkurpitsan omilta viljelyksiltä sekä timjamia omasta yrttimaasta. Ja melkein ainahan meillä on parmesaanijuustoa ja hyvää oliiviöljyä.

Siinä vaiheessa muistin, että ensimmäisessä sienikeittokirjassani on kanssakirjoittajan Lia Gasbarran hyvä resepti Perunaa ja sieniä millefoglie, jossa perunat viipaloidaan ohuenohuiksi, samoin sienet (mieluiten herkkutatit), maustetaan ne ohuilla valkosipulisiivuilla, suolalla ja timjamilla ja paistetaan keko uunissa. Päälle ja väleihin voi ripotella parmesaania.

Muokkasin ohjetta hiukan, joten tällainen siitä tuli: Viipaloi n. 500 g raakaa perunaa ja kesäkurpitsaa ohuiksi viipaleiksi. Leikkaa 2-3 valkosipulinkynttä ohuenohuiksi siivuiksi. Viipaloi tai hienonna n. 500 g kantarelleja. Raasta tai höylää ohuiksi lastuiksi parmesaania haluamasi määrä, 50-150 g. Lisäksi paistokseen tulee 4-5 rkl neitsytoliiviöljyä, timjamia ja suolaa ja halutessasi sitruunamehua.

Lorota vuoan pohjalle runsaasti hyvää oliiviöljyä ja laita puolet peruna- ja kurpitsaviipaleista pohjalle. Tee sienistä seuraava kerros, mausta suolalla, valkosipuliviipaleilla ja muutamalla riivityllä timjaminoksalla sekä pääosalla juustosta. Peitä lopuilla perunan- ja kurpitsanviipaleilla, lisää hieman suolaa ja mahdollisesti vielä juustoa (parmesaani kuitenkin palaa helposti pinnassa, joten se toimii paremmin kerrosten välissä) ja lorota jälleen päälle öljyä. Jos löydät jääkaapista puolikkaan sitruunan, purista siitä vielä mehua päälle - se antoi omaan paistokseeni hyvän säväyksen. Paista 175-asteissa uunissa, kunnes perunat ovat pehmenneet mutta eivät vielä ole muuttuneet mössöksi.

Minä paistoin ko. määrän kahdessa matalassa 0,85 litran foliovuoasssa, jotka saatoin jättää juhlapaikalle. Toki paistos olisi ollut kauniimpi jossain oikeassa vuoassa. Ruoka tarjottiin jäähdytettynä, jolloin sienten, mausteiden ja öljyn maut olivat imeytyneet perunaviipaleisiin.

Itsekin uskalsin maistaa hieman, vaikka vatsani ei kantarelleja siedä. Uskomattoman hyvää! Jopa perunaa välttelevä mieheni kehui paistosta huippuherkuksi, ja näytti ruoka hupenevan pöydästä muidenkin syöjien suuhun.


torstai 27. heinäkuuta 2017

Ensimmäinen sienipaistos ja tuunatut perunat

Paras kesäruoka on yksinkertaista. Ja kaikkein ihanin on aina se kauden ensimmäinen sienipaistos, johon en lisää edes kermaa.

Löysin eilen kesän ensimmäisen herkkutatin ja sen seuraksi pari kaunista haavanpunikkitattia ja muutaman kelvollisen koivuhaperon. Enemmänkin sieniä noukin, mutta sienisääsken toukat olivat ehtineet ensin. Ja kantarellit - joita oma vatsa ei siedä - ne jätin vielä kasvamaan, koska ne harvemmin kelpaavat toukille.

Pilkoin sieniä hieman, laitoin paistumaan öljytylle valurautapannulle ja nesteen kuivuttua lisäsin yhden punasipulin varsineen. Paistoin sieniä ja sipulia viitisentoista minuuttia, jotta punikkitatit olivat varmasti kypsiä (ne saattavat aiheuttaa muuten vatsavaivoja). Maustoin tryffelisuolalla, mustapippurilla, lehti- ja tavallisella persiljalla sekä saksankirvelillä. Lorautin lopuksi päälle vielä ruokalusikallisen kuivaa sherryä.

Edelliseltä päivältä oli jäänyt keitettyjä priimakuntoisia Mäkisen tilan siikliperunoita, joten päätin tuoreuttaa niitä kattilassa nokareella voita, parilla timjami- ja tillioksalla ja lohkomalla sekaan sielä vajaan pihvitomaatin, joka oli jäänyt kesävierailta. Kymmenisen minuuttia kääntelin aineksia, kunnes tomaatinpalat olivat vähän pehmenneet ja muuttuneet osittain kastikkeeksi ja perunat imeneet makua yrteistä ja tomaateista.

Puoliso valmisti bravuurinsa kukkakaali-homejuustosalaatin, johon tulee ehdottomasti ensiluokkaista kukkakaalia raakana, jotain pehmeää homejuustoa ja creme fraichea, smetanaa tai kermaviiliä kastikkeeksi. Joukkoon sopii myös persilja, ja näin hyvien tomaattien aikaan pinnalle lisätään tomaatteja mauksi ja väriksi.

Lisäksi meillä oli purkillinen Järki-Särkeä, jonka ostimme Pihamaan tilalta, kuten sen hyvän kukkakaalin ja muitakin vihanneksia. Ihanaa aikaa tämä kesä, kun kaikki on tuoretta!

Oman puutarhan sato on vasta kypsymässä, tänään ehkä voin napata sieltä ensimmäisen pienen kesäkurpitsan. Siemenestä asti kasvattamissani erittäin vankoissa tomaatintaimissa on vasta kukkia, joten saa nähdä, herkuttelemmeko ollenkaan omilla tomaateilla tänä vuonna. En rakasta helteitä, mutta hieman auringonpaistetta nyt pyytäisin tomaateille.

Mutta ensi vuonna on eri tilanne, sillä kasvihuone on kohta valmis! Rakennustyö on vienyt aikaa ja voimia kaikelta muulta, mm. tämän blogin päivittämiseltä. Mutta hienohan siitä tulee kuin mikä, toivottavasti myös hyvä paikka erilaisille kasveille.

Ja vielä yksi ikävä havainto: löysin ensimmäisen lehtokotilon puutarhasta muutama päivä sitten. Noukin sen tietenkin pois ja brutaalisti keitin hengiltä. Jotenkin en usko, että ongelma olisi sillä poistunut, vaikka muita sukulaisia en olekaan nähnyt. Etanoita ja pieniä kotiloita sadekesä on kyllä suosinut myös, ja ovathan ne tietenkin syöneet mm. salaattini rei'ille.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kaalikääryleitä ihanasta varhaiskaalista

Minulle iskee kaaliruokien himo monta kertaa vuodessa, mutta kyllä varhaiskaalin aika on se kaikkein parhain. Näin maanantaina uusia kotimaisia kaaleja Lampisen kaupassa ja tiesin heti, että tällä viikolla meillä syödään kaalikääryleitä. Olen lomalla, joten on aikaa kääriä ja haudutella.

Oikeastihan kaalikääryleet eivät ole ollenkaan niin työläs ruoka kuin moni ajattelee. Vaiheita on oikeastaan neljä: kaalin keittäminen käärimispehmeäksi, täytteen teko, kääryleiden täyttäminen ja rullaus ja lopulta hauduttaminen uunissa kypsiksi.

Minä en paista kääryleitä ensin pannussa, koska se on mielestäni turhaa. Kääryleisiin saa halutessaan paistopinnan nostamalla uunin lämpötilaa hetkeksi tai käyttämällä grillivastusta.

Kesäisiin kääryleisiini ei tullut ollenkaan lihaa (jos käytän lihaa, se on lammasta). Sidosaineeksi keitin tällä kertaa puuroriisiä, koska sitä oli kaapissa sopiva pussinpohjallinen, muuten suosin ohraa tai spelttiä.

Päämakuna käytin kuivattuja herkkutatteja, jotka liotin pehmeiksi kuumassa kaalin keitinliemessä. Lisäsin proteiiniksi pilkottuja saksanpähkinöitä sekä vihanneksiksi kevätsipulia, naurista ja porkkanaa ja yhden pienen kupillisen edellispäivän lehtisalaattia ja tomaattia. Kaikki ainekset täytyy tietysti pilkkoa sellaiseen muotoon, että ne muodostavat riisin kanssa tahnamaisen täytteen.

Maustoin täytteen tuoreella mintulla, timjamilla ja persiljalla, valkosipulilla, omatekoisella sieniliemijauheella, soijakastikkeella ja pippurilla, lopuksi parilla lusikallisella sherryä. Otinpa käyttöön myös purkinpohjalle kuivuneen inkiväärillä maustetun hunajan, jonka ehkä muuten olisin heittänyt pois. Hunajan notkistin kuumalla keitinvedellä.

Sitten vain täytin kaalinlehdet ja käärin ne ja asettelin öljyttyyn uunivuokaan tiukasti vieri viereen. Näin kääryleet pysyvät hyvin kasassa ja myös pysyvät mehukkaina, vaikka ei ihan koko paistamisajan olisi vahtimassa ja lisäilemässä nestettä. Toki uuniin kannattaa välillä katsoa ja lisätä päälle esimerkiksi sitä kaalin keitinlientä tai vedellä laimennettua siirappia. Päälle voi toki lorauttaa myös hieman öljyä tai vuolla muutaman voilastun, jos ei rasvaa pelkää. Kääryleet kannattaa kerran kääntää, jos haluaa tumman pinnan ylle ja päälle.

Paistoaika vaihtelee kaalin pehmeyden mukaan reilusta tunnista ylöspäin. Tällä kertaa paiston kääryleitä 200-asteisesssa uunissa noin puolitoista tuntia ja jätin ne vielä sammutettuun uuniin, kun olin ensin tarkistanut nesteen riittävyyden.

Kaalikääryleet kannattaa mielestäni aina paistaa sen verran aikaisemmin, että ehtii jäähdyttää ne kerran ja lämmittää uudestaan ruokailua varten. Testasin asian syömällä yhden kääryleen lounaaksi heti paistamisen jälkeen. Hyvää, mutta jotain puuttui. 

Päivällispöydässä mies maistoi ensin ja huokaili ihastuksesta. Sitten uskalsin minäkin ja totta: maku oli tiivistynyt aivan toiselle tasolle. Erityisen ihanilta kääryleet maistuivat uusien perunoiden, puolukkasurvoksen ja mustatorvisienillä maustetun ruskean kastikkeen kanssa.

Pahoittelen, etteivät kuvat kerro herkullisuudesta mitään. Kaaliruokien suurin ongelma onkin ehkä se, etteivät ne näytä kovin hyviltä.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mihin raparperit kelpaavat? Ainakin mehuksi!

Perheessämme ei minun lisäkseni kukaan siedä raparperia, joten en edes yritä tehdä siitä piirakkaa, kiisseliä, hilloa, chutneya tai muuta herkkua, jota saisin ensin syödä yksin ja todennäköisesti heittää ison osan kompostiin.

Onneksi satoisalla kasvilla on yksi erinomainen käyttötarkoitus, siitä nimittäin saa ihanan raikasta mehua. Ei sitäkään kukaan muu juo kuin minä, mutta sehän ei haittaa, koska mehu säilyy jääkaapissa. Näin alkukesästä arvostan raparperimehua erityisesti, sillä tässä vaiheessa vuotta omat viinimarjamehut ovat aina jo loppuneet. Juon mehut yleensä sekoitettuna kivennäisveteen, jolloin niistä tulee vielä raikkaampi virvoitusjuoma.

Keitän raparperimehun mehumaijassa ja pullotan kuten muutkin mehut erityisen hyvin pestyihin lasi- ja muovipulloihin. Yleensä arvioin sokerin määrän niin, että ladon keittimen siivilän ihan täyteen raparperinvarsia (tai marjoja tai hapanta omenaa) ja jossain vaiheessa kaadan päälle (vajaan) kilon sokeria, joka sitten sulaa ja valuu valmiin mehun sekaan.

Eiliseen satsiin lisäsin vielä muutaman mintunoksan jo valuneen mehun sekaan antamaan makua. Poistin oksat ehkä tunnin likoamisen jälkeen. Mintun maku tuntuu tosi voimakkaasti jäähtyneessä mehussa, joten ensi kerralla olen vähän maltillisempi.

Saatan myös kokeilla inkivääriä seuraavassa erässä. Varsia on kasvimaan reunalla vielä runsaasti, tosin runsas kukinta taitaa heikentää niiden laatua.

Laatikko- ja kateviljelykirjoja lukiessani olen löytänyt raparperille toisenkin hyvän käytön; sen lehdet toimivat katteena ja ravinteena viljelyksille. Etenkin kuivina kausina isot lehdet pitävät mullan kosteana.

Ja kiitos, minulle saa tarjota myös raparperipiirakkaa tai -kiisseliä. Arvostan tätäkin kausimakua.


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kasvihuone vanhoista ikkunoista

Meille tulee kasvihuone hieman takaperoisista syistä. En ole ennen Kalkkisten huvilaa ollut mikään puutarhaihminen, mutta kieltämättä jo viime kesän laatikkoviljely sai pahasti innostumaan asiasta. (Puhumattakaan edellisten asukkaiden istuttamista ihanista pensaista, puista ja perennoista, joita yritän pitää hengissä.)

Tilasin jopa ison satsin siemeniä Hyötykasviyhdistyksestä ja esikasvatin itse elämäni ensimmäiset tomaatin- ja kurpitsantaimet. Joidenkin yrttienkin kanssa olen onnistunut aika hyvin, ja tänä vuonna erilaiset herneet ja pavutkin näyttävät nousevan.... Jonkin verran on myös pettymyksiä, itämättömiä siemeniä ja kuivahtaneita taimia.

Mutta takaisin syyhyn rakentaa kasvihuone: ne ovat itse ikkunat. Puoliso on vuosikymmeniä varastoinut erilaisia vanhoja ikkunoita, joita hän on käyttänyt taideprojekteihin. Ne ovat  varsin huonokuntoisia, mutta kuitenkin sellaisia, joita ei haluaisi viedä suoraan jätteeksi - etenkään siksi, että niitä on kymmenet kerrat jo nosteltu, siirrelty ja kuljetettu muuttojen vuoksi. Ja mihin ihminen vanhoja ikkunoita käyttäisi, ellei kasvihuoneeseen? Paljon näkee esimerkkejä niin lehdissä kuin ihan maaseudulla ajellessakin. Ja jos totta puhutaan, meillä on varastossa myös hirsiä, lautoja ja kaikenlaista muuta tarviketta, jonka toivottavasti saa upotettua projektiin.

Aloitimme homman inventoimalla olemassa olevat pokat, joiden sisällä olevista laseista jo moni on rikki ja vaatii siis joko lasin tai pleksin tilalle. Piirtelin monet illat suunnitelmia, miten saada jaettua ruudut järkevästi eri seinille. Totesimme, etteivät omat pokat sittenkään riitä, joten kävimme vielä hankkimassa lisää Vesijärvi-säätiöltä, joka möi Askon 1920-luvun ikkunoita. Tässä vaiheessa oli jo pakko päättää, että nyt myös ryhdymme rakennushommiin.

Sitten levitimme ikkunat puutarhaan vanhan lainapeitteen päälle ja pistimme koko systeemin uusiksi. Kävimme kurkkaamassa peitettyä hirsikasaa ja päätimme, että rakennamme niistä ensin korkeahkon sokkelin, jonka päälle valoaukot rakennetaan. Ja aivan sattumalta näimme myös mainoksen valmiista metallisesta Kanto-terassijalasta, joiden päälle homman voisi rakentaa kaivamatta ja valamatta mitään perustuksia. Eli ei muuta kuin uudestaan ostoksille.

Tänään rakensimme pitkien sivujen hirsisokkelit terassijalkojen varaan ja saimme kulumaan siihen iloisesti viitisen tuntia. Hirret sopivat kyllä varsin hyvin päällekkäin, mutta miehen piti veistää uusia puutappeja, ja vatupassin kanssakin piti moneen kertaan etsiä vaakasuoraa, jonka päälle varsinaiset ikkunaseinät voi rakentaa.

Seuraavaksi minun pitää puhdistaa pokat vanhasta maalista ja irtokitistä ja maalata ne uudestaan. Tyhjät aukot pitää mitata ja hankkia niihin tilalle pleksit, jota on joka tapauksessa lähdettävä ostamaan valokattoa varten. Jotenkin muovit pitää myös pokiin kiinnittää - menetelmää emme ole vielä selvittäneet. Päätyseinien ovet - nekin vanhoja - ovat miehellä verstaassa työn alla.

Tolppia ja muuta runkoa pitää vielä pohtia. Toivon, että löydämme pääosan rakennusmateriaaleista omista varastoista. Yksi tavoitteista kun on ollut saada umpitäysiä varastoja ja pihan "väliaikaista" telttaa tyhjennettyä ja erinäisiä pressulla peitettyjä kasoja siivottua pois. Eihän tämä mitenkään edullinen projekti ole mutta yksi esimerkki materiaalin kierrätyksestä.

Kasvihuoneessamme ei tänä kesänä ehditä vielä viljellä mitään. Toivon mukaan saamme sen kuitenkin valmiiksi sen verran ajoissa kesällä, että pääsen fiilistelemään edes ruukkukasvien kanssa. Ja onpahan sitten valmiina keväällä.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Pihamaan munkkeja, Lampisen jäätelökioski, Hatanpään savumuikkuja - Kalkkisten kesä on alkanut!

Heti, kun Viini- ja puutarhatila Pihamaa avasi kahvilansa ja kauppansa toukokuun viikonlopuiksi ja pyhiksi, ryntäsimme sinne kahville.

Olen ehtinyt syödä toukokuun aikana kahvin kera kahta erilaista suolaista piirakkaa ja yhden Riitan kuuluisista munkeista. Syömme usein päivän pääaterian vasta myöhään iltapäivällä, joten puolenpäivän kahvit tulevat todella tarpeeseen.

Helatorstaina oli lämmintä ja aikamoinen jono, kun pyöräilyporukka tuli myös kahville. Tänään oli kylmempi ja hiljaisempaa, mutta sekä kahvilassa että kaupassa alkaa olla jo hyvä valikoima kaikenlaista herkkua, mm. elinvoimaisia yrttien taimia.

Erityisesti ilahduin, kun Mari Mannisen ja minun sieniruokakirja Suomalaisia sieniruokia kiinalaisella otteella oli ilmestynyt kaupan valikoimiin. Vastahan minä viikko pari sitten siitä vihjaisin Pihamaan Jannelle...Ja kesäkuun alusta elokuun loppuun Pihamaa on auki joka päivä.

Lampisen K-market palvelee ympäri vuoden, mutta täksi kesäksi parkkipaikalle on ilmestynyt myös jäätelökioski! Kävin hakemassa kevään ensimmäisen suomalaisen jäätelöni sieltä viime sunnuntaina (Italiassa toki söin gelatoa joka päivä).

Parina aurinkopäivänä olen nähnyt kioskilla jonoakin. Toivotaan, että palvelu löytää käyttäjänsä! Ainakin kaupan puolella on ollut lupaavasti ruuhkaa ja kaikenlaista kesätarjontaa, kuten säkkikaupalla puutarhamultaa ja Hellqvistin puutarhan ihania orvokkeja.

Niin vesistöjen äärellä kuin ollaankin, Kalkkisista tai lähistöltä ei ole aina helppo löytää kalan myyjiä. Nyt näyttää taas lupaavalta, kun kalastaja Hatanpää on avannut myyntipisteen kotinsa yhteydessä Kalkkistentien varressa. Torstaina kävin kysymässä sen verran myöhään, että tarjolla olisi ollut vain savustettua lohta - oletettavasti muualta kuin Päijänteestä kalastettua.

Mutta tänään kävin heti aamupäivällä ja sain ostaa savustuslämpöisiä muikkuja. Kalat olivat todellakin tuoreita, olinhan itsekin eilen illalla nähnyt troolarit liikkeellä Päijänteen Asikkalanselällä. Paras kalaruoka taas pitkään aikaan! Kannattaa tarkkailla kylttejä Sysmään vievän tien ja Kalkkistentien varressa, ne toivon mukaan kertovat kalastajan saaliista läpi kesän.
Kesä on selvästi tullut Kalkkisiin. On etuoikeus saada viettää vapaa-aikaa kylässä, jossa luonnonrauhan lisäksi on tarjolla paljon hyviä palveluita. Mani-Baariinkin aion kesän mittaan ehtiä. Tulkaa muutkin kylään!

torstai 25. toukokuuta 2017

Marinoidut voikukannuput

Moni käyttää juuri nyt energiaa voikukkien kitkemiseen puutarhoistaan. Minä "taistelen" niitä vastaan toisin eli kerään aukemattomia nuppuja talteen. Etikassa, sokerissa ja suolassa marinoituina nuput nimittäin maistuvat paremmalta kuin kaprikset.

Kodin Kuvalehden jutussa on parikin reseptiä, joita voi seurata, kun haluaa säilöä nuput tulevaa käyttöä varten. Tein eilen pikaisen salaatinlisukkeen nupuista ja sekin onnistui loistavasti.

Laitoin 3 dl nuppuja kiehumaan 2-3 minuutiksi liemeen, jossa oli 1 dl väkiviinaetikkaa, 1 dl vettä ja 2 tl suolaa. Valutin keittämisen jälkeen ja kääntelin nuput vielä liemessä, jossa oli 1 rkl oliiviöljyä ja 1 rkl juoksevaa hunajaa.


Jos pitää kapriksista, pitää varmasti näistäkin! Liika kitkeryys häviää keitettäessä ja jalostuu vielä hunajan ansiosta. Hieno lisuke vaikkapa kalaruoille ja sopii tosiaan salaattiinkin antamaan potkua. Ja jos valmistaa huolella kunnon säilykkeen, toimivat vielä kuukausia myöhemminkin. Viime vuonna taisimme syödä viimeisen voikukannuppupurkillisen jouluna.

Voikukissa on käsittääkseni vaikka mitä terveellisiä ainesosia, ja kukan lehtiähän suositellaan myös salaatiksi. Vielä en ole löytänyt sellaisia lehtiä, joiden maun olisin kelpuuttanut salaatin joukkoon. Sen sijaan lehtiä voisi kokeilla rucolan tapaan vaikkapa pizzan päällä.

Kestän kyllä voikukkia muutenkin puutarhassa, vaikka en niitä viljelylaatikkoihin haluakaan. Ne keräävät kukkiinsa paljon kimalaisia ja muita pölyttäjiä, joita totisesti tarvitaan myös marjapensaissa, hedelmäpuissa ja vaikkapa kesäkurpitsan kukissa.