Vaaleaorakas ilahduttaa joka kerta, kun se loistaa tummasta metsänpohjasta. Isoimmat esiintymät olen löytänyt Kalkkisten kuusi- ja sekametsistä, mutta tänä vuonna sieniä löytyi kyllä mäntykankaaltakin. Jo yhdeltä paikalta voi saada kelpo saaliin. Viimeiset keräsin marraskuun puolella.
Tanakka vaaleaorakas ja oranssiin vivahtava rusko-orakas (joita kuulemma on useita lajeja) ovat hyviä peruslajeja, joita voi käyttää käytännössä kaikkiin sellaisiin sieniruokiin, joissa sieniä ei tarvitse esikäsitellä. Molempien lajien maku on mieto, mutta vaalean mielestäni hienostuneempi. Joskus olen kohdannut hieman kitkeriä yksilöitä. Siksi en kerääkään sellaisia isoja itiöemiä, jotka ovat jo alkaneet pehmetä tai muuttaa väriään reunoilta, vaikka keskellä olisikin kiinteää sientä.
Pidän erityisesti vaaleaorakkaan jämäkästä rakenteesta, jonka ansiosta sientä voi viipaloida tai muuten pilkkoa haluamaansa muotoon. Ainoa hajoava osa itiöemässä ovat lakin alaosan orat, jotka rapisevat helposti jo koriin. Siksi vaalea- ja rusko-orakkaat kannattaa kerätä omaan astiaansa. Oria ei kuitenkaan tarvitse poistaa.
Tänä vuonna kokeilin ensi kertaa vaaleaorakkaiden kuivaamista, kun löysin ison esiintymän. En ole vielä käyttänyt kuivattuja orakkaita, joten en osaa sanoa niiden mausta mitään. Nätisti kuivat viipaleet kuitenkin rapsahtavat poikki, joten ainakaan ne eivät ole sitkistyneet kantarellin tapaan.
Alimmassa korikuvassa on aika tyypillinen tilanne: samasta metsästä on löytynyt sekä kantarelleja että orakkaita, usein toistensa läheltä.
Tänä vuonna kokeilin ensi kertaa vaaleaorakkaiden kuivaamista, kun löysin ison esiintymän. En ole vielä käyttänyt kuivattuja orakkaita, joten en osaa sanoa niiden mausta mitään. Nätisti kuivat viipaleet kuitenkin rapsahtavat poikki, joten ainakaan ne eivät ole sitkistyneet kantarellin tapaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti