sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Joulukylän herkkuja

Joulua on jo pitkään vietetty meillä käytännössä ilman lahjoja. Ruoka- ja juomaherkkuja on kuitenkin mukava nauttia tapahtumissa ja ostaa myyjäisistä. Eilen järjestetty Joulukylä Kalkkinen on ehdoton käyntikohde tässäkin mielessä.

Omalle aamupäivän joulukyläkierroksellemme osuivat kylän jouluseimi, Pörskälä, koulun kahvipiste ja Viini-Pihamaa. Lopulta kävimme myös kaupassa tekemässä ihan normaalit puolen viikon ruokaostokset.

Nuorisoseurantalo Pörskälän pihakojuista tarttui mukaan pari lanttulaatikkoa - myyjän ainoat - ja joululimppu. Olisi toki ollut sinappia ja kalaa, mutta niille ei ollut tällä kertaa tarvetta. Emme syö kinkkua emmekä oikein innostu viljellystä lohesta, jota tulee vastaan kaikissa pitopöydissä nykyään. Mutta hienoa, että monien suosikkiherkkuja oli tarjolla!

Sisällä Pörskälässä nautin glögiä ja erinomaisen maistuvaa riisipuuroa. Omassa taloudessa en paljonkaan enää käytä riisiä sen ilmastokuorman vuoksi, mutta yksi pussillinen puuroriisiä ja toinen risottoriisiä kyllä kuluu vuodessa.

Harvinaisesta juhlaruoasta nauttiikin erityisesti.

Puuropöydässä viereeni istui hetkeksi kylän superaktiivi Aila Tyrni, joka vähän ajan päästä sai Kalkkisten Tontun arvonimen - onnittelut! Aila onneksi vinkkasi palaamaan myyntipöydälle, jossa oli tarjolla kuivattuja yrttejä. Ostin tilliä ja purjoa, joita tarvitaan talven aikana paljon. Ja mikä ihaninta, aivan upeita valkosipuleita. Eipä tarvitse hetkeen ostaa kiinalaisia...

Koulun kahvipöydässä olisi ollut vaikka mitä makeita ja suolaisia ihanuuksia, mutta vatsa ei vetänyt kuin kahvikupilliset. Mies oli myös ostanut Pörskälästä pari mustikkamunkkia, jotka oli tarkoitus nauttia myöhemmin jälkiruoaksi.

Pihamaalle kävelyn jälkeen nautiskelimme hetken viinituvan tunnelmasta ja päätimme nauttia sherrylasilliset 40-vuotishääpäivän kunniaksi.

Riitta Pihamaan punajuurikeitto suolakurkkuineen ja leipineen houkutteli myös sen verran, että nautimme sitä lounaaksi. Kannatti! Lämpimän jutteluhetken jälkeen puoliso osti vielä jouluolutta ja purkillisen chilihilloa.


Mani-baari olisi houkutellut lasilliselle ja vaikkapa pizzalle, jos olisimme olleet yötä. Karaokeihmisiä emme kuitenkaan ole. Nyt oli viisainta kävellä ohi ja lähteä muutamaksi tunniksi huvilalle askareisiin ja haihduttamaan sherryn alkoholia.

Illalla paistoimme vielä kotona blinejä juhlapäivämme kunniaksi. Oikein maistuva päivä!

perjantai 23. marraskuuta 2018

Hävikkiruokapohdintoja

Kovin vähän olen rankan syksyn keskellä ehtinyt pohtia syvällisesti ruokaa, jos sitä mitataan uusilla resepteillä tai muilla innovaatioilla.

Mutta yksi asia on vahvistunut oman kiireen ja yleisen ilmastonmuutos- keskustelun keskellä: eilisen tähteet ja muukin hävikkiruoka ovat meillä arvossaan.

Yksi klassikoistamme on valmistaa kauden kasviksista jokin sosekeitto ja käyttää mahdollisesti yli jäävä sose pataleipään. Viime viikolla tytär toi meille herkullista punajuurikeittoa, josta jäi yli muutama desi. Meni pataleipään kuten yleensäkin ja maustoi sen tietysti ihanasti.

Tänään tein sosekeittoa myskikurpitsasta, johon lisäsin myös maanantaina grillatut kurpitsanpalat. Ja koska keittoa jäi pari desiä, menee se seuraavaan leipään.

Ja pataleipähän tehdään tällä ohjeella (sattuu olemaan tässäkin punajuurikeittoa).  Ihana rautapatamme on käytössä vähintään pari kertaa kuussa juuri helpon pataleivän valmistuksessa. Lisäksi teemme siinä tietenkin erilaisia haudutettavia ruokia. Muutaman vuoden takainen kirpputoriostos on ollut enemmän kuin kannattava!

Yksi hankalimmista hävikkiruokapulmista oli äskettäin  käyttää iso määrä munankeltuiaisia. Piparkakkutaiteilijamme nimittäin uurastivat taas kerran ison projektin kimpussa ja valmistivat valkuaisista sokerikuorrutetta eli pikeeriä. Kerron tämän vuoden piparkakkutalosta tarkemmin parin viikon kuluttua, kun se on muista syistä julkinen.

Keltuaisista voisi tehdä crème brûlée -jälkiruokaa, munatotia tai majoneesia, mutta mihinkään näistä ei nyt oikein ollut aikaa tai tarvetta. Lisäksi keltuaiset odottivat pari päivää kupissa jääkaapissa, joten en enää halunnut käyttää niitä raakoina tai vain kevyesti kypsennettyinä.

Sitten huomasin ruokaohjeen, jossa pääsin käyttämään toisenkin hävikkiruoan, jääkaappiin pari kuukautta yli päivämäärän unohtuneen maitorahkan (joka tietenkin oli ihan kunnossa). Taikinaan tulee purkillinen rahkaa, saman verran rasvaa ja 4-5 dl jauhoja, sisään sieniä ja esimerkiksi riisiä.

Vaan minullapa oli myös keitettyjä perunoita, joita raastoin taikinaan ja siten vähensin rasvan määrää. Ja sitten muistin vielä pakastimeen säilötyn riisi-sienitäytteen, joka oli jäänyt yli kaalikääryletalkoista.

Munat mainittiin tässä voitelun kohdalla, mutta minä tietenkin lisäsin keltuaisia myös täytteeseen ja voitelin ruhtinaallisesti. Eipä olisi kukaan aavistanut, että pääosa piirasten aineksista oli hävikkiruokaa, joka piti vain saada käytettyä johonkin.

Maku, ulkonäkö ja koostumus olivat lähellä täydellisiä!



torstai 4. lokakuuta 2018

Uusia ja uusvanhoja sienimakuja

Vierastin pitkään kehnäsientä, vaikka sen ihan varmasti tunsin ja osasin myös erottaa (muista) seitikeistä. Jotenkin oli jäänyt mieleen joku makuvivahde, ehkä pieni metallisuus. Suurin virhe oli joskus vain kerätä sienet ja säilöä ne pakastimeen - sieltä ei tule kyllä käytettyä sieniä, joiden makumaailma ei takuuvarmasti houkuta.

Kellertävän vaaleanruskean kehnäsienen tärkeä tuntomerkki on se kehnä eli vaaleampi "jauhe" tai "puuteri" siinä lakin päällä. Lisäksi sienessä on rengas, joka kylläkin irtoaa helposti. Heltat ovat vaaleanruskeat (eivät kellertävät), vaalea jalka varsin tasapaksu ja vanhemmiten puiseva.

Yleensä suositellaan käytettäväksi vain vielä "nupulla" olevat sienet ja niistäkin vain lakit. Minä tosin olen pilkkonut mukaan ne jalat, jotka eivät ole tuntuneet kuituisilta.

Tänä syksynä hyväkuntoisia kehnäsieniä on ollut paljon, joten päätin kokeilla sienen maistamista oikein kunnolla. Sain oikeastaan kimmokkeen kehnäsieniä keränneeltä ystävältä, joka kysyi reseptejä. Piti vain sanoa, etten tiedä ja ohjata Facebookin Ruokasienet ja sieniruoat -ryhmän äärelle.

Muutama päivä myöhemmin päätin tutkia omaa sieniruokakirjastoani, josta löysin klassikkokirjan vuodelta 1979. Metsäsieniherkuissa kehnäsieni oli yhdistetty riisiin ja juustoon, tosin ajan mukaisesti ei puhuttu risotosta vaan käytettiin pitkäjyväistä riisiä.

Minä sovelsin reseptiä vaihtamalla pitkäjyväisen riisin risottoriisiin ja rakentamalla ruoan niin, ettei riisiruokia hyljeksivä mies joudu riisin kanssa liikaa kosketuksiin. Asettelin uunivuoan keskelle tuoreet kehnäsienten lakit heltat ylöspäin kuten kupit, maustoin ne kevyesti suolalla, pirskotin päälle vähän sitruunaa ja raastoin lakkeihin hyvää Gruyere-juustoa.

Reunoille valmistin "risoton" kuullottamalla paistinpannussa öljyssä ensin silputun sipulin ja vajaan desin riisiä ja lisäämällä läpikuultavien riisien päälle desin verran kasvislientä.

Kun riisiseos oli imenyt kasvisliemen itseensä, siirsin riisit paistinpannusta kehnäsienilakkien ympärille, lisäsin vielä desin kermaa, paljon persiljaa ja muutaman rouhauksen pippuria ja pistin uuniin. Siellä vuoka sai hautua n. 175-asteessa puolisen tuntia.

Lopputulos eli maku oli aivan uskomattoman upea - vahinko vain, ettei kuva ole sitä! Minä söin juustoisten lakkien ympäriltä myös maukasta risottoa, mies vain lakkeja salaatin ja leivän kanssa. Kun risottoa hieman jäi, säilöin sen tulevia leipätaikinoita varten.

Syksyn uusi sienituttavuus on tuoksuvahakas, jota löysin Kalkkisten lähimetsästä oikein ison esiintymän.

(Upealta maistuvia mustavahakkaitakin on ollut kiitettävästi, ja niitä olenkin kerännyt ja kuivattanut.)

Koska tuoksuvahakas oli uusi tuttavuus, kyselin Suomen Sieniseuran Facebook-sivulla vahvistusta ensin tunnistukseen (joka jokaisen pitää silti tehdä viime kädessä itse) ja sen jälkeen kokemuksia mausta.

Nimenkin mukaisesti sienen tuoksu lupaa jotain erityistä, sienikirjojen mukaan karvasmantelia. Aika moni piti makua mitättömänä, yksi keskustelun osallistujista saippuaisena.

Paistoin ensin muutaman sienen ihan vain voissa ja sen jälkeen maustoin kevyesti suolalla. Rapeaksi paistuneet sienet olivat mielestäni mietoudessaan oikein hyviä.

Mutta sitten paistoin hieman isomman määrän kerralla, jolloin niistä ei tullut samalla tavalla rapeita ja yritin syödä munakkaan sisällä. Huhheijaa, saippua todella maistui! Kokemukseni mukaan siis kannattaa suosia rapeutta. Ehkä kuivaaminen olisi auttanut asiaa... Ei mennyt suosikkilistalle tämä sieni.


tiistai 11. syyskuuta 2018

Herkkutatteja pannulla, grillissä ja rasvakeittimessä

Niinhän siinä sitten kävi, että herkkutattisesonki pamahti päälle pari viikkoa sitten. Ensimmäisen kunnon saaliini keräsin Hollolasta 30.8. ja Asikkalan puolelta 4.9. Sen jälkeen herkkutatteja onkin noussut kaikille kulkuväylilleni sen verran paljon, ettei ole tarvinnut piipahtaa edes syvemmälle metsään.

Kun herkkuja nousee, niitä pitää tietysti syödä mahdollisimman paljon tuoreeltaan. Ensin vain paistettuna pannussa voissa tai oliiviöljyssä, mausteina vain hieman suolaa ja mahdollisesti jotain yrttiä. Leivän päälle, pastan tai perunan lisukkeeksi, ihanaa!

(Paitsi että vatsani ilmoitti jo kolmen tattipäivän jälkeen, että nyt voisi pitää taukoa. Uskoin, koska en halua kokea samaa kohtaloa kuin kantarellien kanssa. Niiden sisältämä sokeri - todennäköisesti mannitoli - aiheuttaa minulle samanlaisia oireita kuin laktoosi sitä sietämättömille. Uskoakseni kestän ainakin vielä sienisokeri trehaloosia, jota on herkkutateissa huomattavan paljon. Sen verran sulamatonta ja vahvaa ruokaa sienet kuitenkin ovat, että pieni tauko silloin tällöin on hyvästä. )

Ja tietenkin tatteja voi grillata (kuvassa tosin punikkitatteja). Grillausta varten marinoin sieniä sitruunalla, yrttimausteella ja pienellä määrällä öljyä sekä sherryä tai konjakkia. Alkoholia ei kannata laittaa suuria määriä, ettei se syty grillissä tuleen...





Viikko sitten päätin lopulta kokeilla friteerattuja herkkutattiviipaleita, joita olen valmistanut edellisen kerran 2013 syksyllä, kun testailimme italialais-suomalaisen sienikirjamme reseptejä (kirja on valitettavasti loppuunmyyty!). Sain äidiltä sopivasti rasvakeittimenkin, jossa homman voi hoitaa turvallisesti.

Reseptin idea on siis kastaa tatit muna-jauhoseokseen, paistaa kullanruskeiksi öljyssä, valuttaa liiasta rasvasta ja sen jälkeen maustaa suolalla ja sitruunalla. Kyllähän niistä hyviä tulee, mutta jotenkin sienen oma maku hieman hukkuu frittitaikinan sisään. Etenkin puoliso oli sitä mieltä, että yksi kerta riittää.

Valmiita tattisiivuja oli kuitenkin vaikka kuinka, joten seuraavana päivänä päätimme paistaa niitä ihan sellaisenaan öljyssä. Ja kyllä kannatti! Viilasin hommaa vielä sen verran, että marinoin viipaleita ensin sitruunamehulla ja sitten paistoin niitä tosi kuumassa eli 185-asteisessa öljyssä. Näin viipaleista tuli reunoilta ruskean rapeita ja sisältä kiinteän mehukkaita. Paiston jälkeen viipaleet kannatti tietenkin taas valuttaa turhasta öljystä ja suolata syödessä.

Tylsintä rasvakeittämisessä on se, ettei siinä voi käyttää helposti syttyvää oliiviöljyä vaan paljon ikävämmän makuisia auringonkukka- ja rypsiöljyä. Öljyä tarvitaan myös aika paljon, eikä sitä voi käyttää kuin kolme-neljä kertaa ja sen jälkeen heittää kompostiin (ei missään tapauksessa viemäriin!).

Siirsinkin rasvakeittimen muutaman päivän jälkeen taas varastoon odottamaan. Nostan sen esiin seuraavan kerran, kun teen ison määrän riisipaperikääryleitä, joissa on tietenkin sisällä sieniä ja vihanneksia.

Kun pitää miettiä säilöntää, päädyn yleensä kuivaamiseen. Mutta kun kuivuriin ja kuivauskaappiin ei enää mahdu, olen toki paistanut osan pilkottuna pakastimeenkin.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Voitateista tattivoita

Tattisesonki on alkanut, vaikka sitä on Kalkkisten ja Pulkkilanharjun sienipaikoilla saanutkin odottaa tosi pitkään. Kaikki metsästävät ihania herkkutatteja, mutta kyllä muutkin kauniit ja maukkaat tatit kannattaa kerätä talteen.


Eilen ja tänään löysin isot ryppäät voitatteja, joista päätimme tehdä tattivoita. Kysymyksessä on siis tateilla maustettu voi, joka on meillä saanut suuren suosion rapukesteillä paahtoleipien päällä. Sitä voi tehdä mistä tateista tahansa. Viimeksi vuosi sitten käytimme kangastatteja, joita oli hurjan paljon. Nyt nousee tarjolla voitatteja.

Voitateista kannattaa poistaa limainen ja roskia keräävä pintakelmu ja rengas, jolloin sisältä paljastuu kauniin keltainen malto. Näin syntyvä voikin pysyy kauniin vaaleana. Mutta jos tumma väri ei haittaa, vähempikin perkaaminen riittää ja myös tummuvat tattilajit käyvät.

Tattivoihin tarvitaan suunnilleen tällaiset ainekset: ½ kg perattuja tatteja, 1 mieto sipuli tai paksu valkosipulinkynsi silputtuna, 250 g voita, 1 rkl balsamicoa tai muuta hyvää viinietikkaa, tuoreita yrttejä kuten timjamia, suolaa.

Perkaa, pieni ja paista tateista nesteet pois pannulla. Lisää 50 g voita ja sipulisilppu, paista kunnes sipuli pehmenee. Mausta etikalla, yrteillä ja suolalla, anna makujen tasoittua hetki. Lisää lämpimään tattiseokseen blenderissä tai vastaavassa laitteessa loppu voi, sekoita tahnaksi. Anna jäähtyä jääkaapissa ja pakasta ylimääräinen voi.

Tattivoi säilyy jääkaapissa noin viikon, joten osa annoksesta tosiaan kannattaa pakastaa pieninä kerta-annoksina. Pakastettu voi säilyy joitain kuukausia. Maustevoi juhlistaa monia muitakin ruokia kuin rapukestien paahtoleipiä, esimerkiksi grillivihannesten, -kalan ja -pihvien päälle se sopii erinoimaisesti. Ja saahan sitä levittää ihan tavalliselle välipalavoileivällekin!

Tänään minulla oli ilo päästä Kalkkisissa Natura-alueen metsäretkelle kylässä asuvan ystäväni kanssa. Olipa elämys! Ainoa kurjuus ovat hirvikärpäset, joita todella tänä vuonna riittää. Mutta eivät ne estä menemästä metsään, vähän vain saavat miettimään vaatetusta. 

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Kiitos taas marjapensaat hilloista ja mehuista!

Yksi Kalkkisten huvilan parhaista asioista on sen marjapensaat. Kymmenet pensaat tuottavat joka vuosi paljon satoa. Ihmeen mehukkaita ovat marjat tänäkin vuonna, vaikka piha on muuten rutikuiva!

Pensaat tarjoavat keväällä kukkansa pölyttäjille ja pitkin vuotta suojaa monenlaisille eläimille. Jätän mielelläni satoa myös linnuille, joita viihtyykin puutarhassamme kesät talvet. Ampiaisten kanssa en ole ihan yhtä ystävällisissä väleissä, mutta ymmärtäähän sen, että niitä on on ollut marjojen kimpussa tänä vuonna ennätyspaljon. Etenkin karviaisissa on ollut paljon puoliksi syötyjä.

Jo lapsuudenkodissani totuin siihen, että marjoja kannattaa napsia suuhun mahdollisimman paljon tuoreena. Heinä-elokuussa en ostakaan hedelmiä, sillä syön etenkin karviaisia ja mustia viinimarjoja kahmalokaupalla. Nykyään menevät jopa punaiset suoraan pensaasta, vaikka lapsena ne tuntuivat liian happamilta.

Mutta totta kai kesän makuja ja vitamiineja kannattaa myös säilöä. Osan pakastan tuoreena, osan keitän mehuksi ja hilloksi, joukossa jokunen purkillinen maustettuja hillokkeita kuten chutneyja.

Viikonloppuna marja-apajille tulivat nuorempi tytär, tämän puoliso ja koira. Ensin lauantaina keräsimme ämpärit täyteen, sen jälkeen aloimme jalostaa. Mehutehdas piti perustaa Pulkkilanharjun kotiimme, sillä Kalkkisten kaivosta on vesi loppu.

Veimme mehukeittimen ja keittolevyn rantasaunalle, jotta kuumuus ei levinnyt koko kotiin. Hyvä ratkaisu myös pullojen desinfioinnin kannalta, sillä pystyimme keittämään vettä isossa padassa. (Eipä tullut otettua kuvaa tästä hetkisestä vaiheesta.)

Tulipahan pitkästä aikaa käyttöä lasisille patenttikorkkipulloille, sillä tyttären koti sijaitsee kerrostalossa, jossa on harvinainen kylmäkellari! Sitä kyllä häneltä kadehdin. Tai olisihan Kalkkisten huvilassa "kuoppa", jossa edelliset omistajat ovat säilöneet ainakin perunoita. Mutta sen olosuhteista ei ole niin varmaa tietoa, että uskaltaisin säilykkeeni sinne viedä. Kellari on yksi tulevien vuosien projekteista.


Lauantaina keitimme mehut punaisista viinimarjoista, tänään sunnuntaina sekoituksen valkoherukasta ja mustaherukasta. Kaikista näistä marjoista syntyi tänään myös hilloja. Aika monta purkkia sai desinfioida ja täyttää. Onneksi olen säästänyt lasipurkkeja vinttiin, vaikka aina välillä harkitsenkin karsimista.

Vähän leppoisampien marjastuspäivien aikana olen yhdistänyt syömisen, keräämisen ja pensaiden leikkaamisen. Aika monesta pensaasta olen napsaissut maata viistävät oksat marjoineen irti ja tiputellut marjat irto-oksasta suoraan ämpäriin.

Pitkin tonttia on nyt kasoja, joista pääsen tekemään haketta niiden samojen pensaiden alle.  Sen olen huomannut, että leikkaaminen ja hakkeen ja jonkin lannoitteen lisääminen kannattaa, osa vanhoistakin pensaista on selvästi virkistynyt.




torstai 16. elokuuta 2018

Kattaus on (vähintään) puoli ruokaa

Ruokaa voi ahmia hirveässä nälässä vaikka suoraan paketista, mutta useimmiten meistä jokaisella on aikaa parempaan. Me katamme ruokapöytään joka päivä oikeat posliinit ja kankaiset lautasliinat.

Ilahduin suunnattomasti, kun muutama viikko sitten sain perinnöksi lautaset, jotka äitini sedän vaimo oli käsin maalannut joskus vuosikymmeniä sitten. Ne olivat jääneet toisen sukulaisen välivarastoon, koska kukaan ei halua astioita, joita ei voi pestä koneessa. Meidän huvilallamme ei ole juoksevaa vettä, joten joka tapauksessa kaikki pestään käsin. Ja väriensäkin puolesta lautaset ovat täydelliset.

Varsinaisessa kodissamme on tiskikone, mutta osa astioista pestään silti käsin. Isot lautaset jaa vadit eivät mahdu koneeseen, tietyt perintöastiat haalistuisivat ja menisivät pilalle. Onneksi puoliso on innostunut käsin tiskaamisesta...

Hän myös jaksaa hakea puutarhasta kukkia viimeistelemään kattauksen.

Minun vastuullani puolestaan ovat lautasliinat, joita olen ommellut monenlaisista jäännöskankaista ja jotka myös pesen ja silitän. Oikeastihan serviettien silittäminen ei ole vaivalloista, jos edes joskus kaivaa esiin silitysraudan jostain muusta syystä.

Uskoisin, että kierrätyskankaista tai jämäpaloista ommellut lautasliinat ovat myös ympäristöystävällisiä, koska niitä käytetään aina uudestaan ja pestään muun pyykin ohessa.  Rapupäivällisillä luotamme pyyhkeisiin!

Paperisia lautasliinoja käytämme toki silloin, kun tarjoamme ruokaa isolle porukalle ulkona. Silloinkin servietit menevät usein uusiokäyttöön paperipyyhkeiksi ja lopulta grillin tai uunin sytykkeiksi.

Mutta miksi on tärkeää kattaa kauniisti? Ainakin minä syön myös silmilläni ja haluan, että tarjoilu korostaa ruokaan uhrattua aikaa ja vaivaa. Kun kattaa kauniisti välillä ulos kuistille tai luontoon, tuntuu kuin olisi jossain eksoottisessa ravintolassa syömässä.

Kauniisti esille pannusta annoksesta on myös helppo nähdä, mitä sitä oikein syökään. Isoja lautasia syytetään liian suurista annoksista, mutta kyllä niillä on etujakin. Salaattia ja kaikenlaisia muita terveellisiä ja hyviä vihanneksia voi kasata lautaselle kukkuroittain. Hyvää ruokahalua!

perjantai 20. heinäkuuta 2018

"Lähes omavarainen" käy lähitiloilla ostoksilla

Vajaa pari vuotta sitten esiinnyin lehtijutussa, jonka otsikossa kollega luonnehti minua "lähes omavaraiseksi". Kyse oli tuolloin siitä, että käytin ruokapöydässä lähinnä keräämiäni syksyn sieniä, itse pyydystettyjä kaloja ja rapuja sekä oman puutarhan marjoja ja vihanneksia.

Puoliso hieman naureskelee määritelmälle, mutta tänä kesänä olen muutaman kerran täyttänyt sen viljelysten osalta. Kuivuudesta huolimatta puutarhani on tuottanut jo pensas- ja härkäpapuja, useita salaattilaatuja, kesäkurpitsaa, sipulia, tomaatteja, perunoita ja yrttejä. Kasteluvettä on tietenkin kulunut - jopa niin, että Kalkkisten huvilan kaivo kuivui... Nyt siis odotellaan luvattuja sateita.

Muutama päivä sitten tein muunnellun Nizzan salaatin, jossa oli omia salaatteja, tomaatteja, sipulia ja papuja sekä aiemmin keväällä etikkaan säilömiäni voikukan nuppuja. Kala oli Pihamaalta ostettua Vehmaan Makujen (toimii Vääksyssä) graavilohta. Puoliso vielä valmisti bravuuriansa uppomunia viiriäisen munista, jotka taas olemme ostaneet Sysmän puolelta Korven Karitsasta. Ruokaisa ja kesäisen raikas ja yhdistelmä!

Melkein omavaraiseen tyyliimme kuuluu ostaa lähituottajilta niitä herkkuja, joita itse emme pysty kasvattamaan tai keräämään. Ja tietenkin pitää tarttua erikoisherkkuihin, kuten Pihamaan tilalta löytämäämme matjessillikakkuun. Näitä kakkuja ja yhtä upeita lohileivoksia Pihamaan puotiin leipoo kahvilassa työskentelevä Kisse, jonka koko nimeä en valitettavasti tiedä.
Hän neuvoi meitä keittämään oheen perunoita, mikä olikin nappiehdotus. Pääsin testaamaan omia Annabelle-viljelmiäni, ja ymmärsin lopultakin, miksi ihmiset viljelevät itse kesäperunansa. Valkoiset ihanuudet olivat juuri niin hyviä kuin de luxe -tason kakun kanssa pitääkin olla.

Sillikakku lisukkeineen piti tietenkin tarjoilla perintölautasilta, jotka sain aivan äskettäin sukulaiselta. Ja oheen italialaista Franciacorta-kuohuviiniä, todella juhlallista. Tosin myös Pihamaan oma Viherkuohu tai monikin tilan oluista olisi varmasti toiminut tämän ruoan kanssa.


Mansikoita emme säilö mutta nautimme niitä sesongin aikana lähes päivittäin. Marjoja ostamme niin Pihamaalta, Mäkisen Mansikkatilalta kuin Pulkkilanharjun kotimme läheltä Vilppulan Tilalta. Välillä mukaan tarttuu myös puutarhavadelmia, vaikka pyrinkin hyödyntämään villivadelmapuskia.

Ravustuskausi muuten alkaa lauantaina, ja kerrankin olemme heti valmiina. Kävin jo viikolla ostamassa rapuluvat Sannan tallilta ja syötit kaupasta. Omat kruunutillit ovat aika heiveröisiä, mutta onneksi niitäkin saa puodeista.

Myös marjat kypsyvät nyt pensaissa nopeasti! En siis murehdi vielä, etten kuivuudelta ole löytänyt montakaan sientä. Puhdasta vettä riittää Päijänteessä ja Kymenvirrassa/Ruotsalaisessa, joissa olemme uineet hellepäivinä monta kertaa.